Nina Tervala: Kun kukaan ei tutki eikä hoida

Jo jonkin aikaa on tiedetty, että jonot ADHD-tutkimuksiin julkiselle puolelle ovat pitkät. Ennen ne kuitenkin vetivät, joskin hitaasti, mutta kuitenkin. Tällä hetkellä jonot seisovat, emmekä koulussa enää uskalla suositella tutkimuksiin hakeutumista siinä toivossa, että jokin diagnoosi ehtisi lukiolaista auttaa. Kolme vuotta lukiossa hujahtaa ohi ennen kuin tutkimusjono yhtään minnekään nitkahtaa. Jos lukiolainen haluaisi erityisjärjestelyjä yo-kirjoituksissa, hakemus pitäisi lähettää edellisellä lukukaudella, mieluiten noin neljä kuukautta ennen kirjoitusten alkamista. Usein yo-kirjoitukset aloitetaan kolmannen vuoden syksyllä, hakemus pitäisi siis saada tehtyä toisen vuoden keväällä. Jos tutkimuksiin aletaan hakeutua vasta lukiossa, aikaa diagnoosin saamiseen olisi vain vuosi. Siinä ajassa ei nuori ole vielä nähnyt edes vilausta lääkärin tai psykologin valkoisen takin helmasta.

Vastoin kaikkia tasa-arvoperiaatteitani olen minäkin suositellut yksityiselle puolelle hakeutumista, jos taloudelliset mahdollisuudet suinkin vain antavat periksi. ADHD-diagnoosin saaminen on kallista, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että edes rahalla ei saa eikä hevosella pääse. Yksityisiä psykiatreja, neurologeja, neuropsykologeja, jotka suostuisivat ottamaan ADHD-tapauksia tutkimuksiin tai hoitoon ei enää löydy. Ammattilaiset rajaavat toiminnastaan ADHD:n pois.

Kun soppaan lisätään havainto, että kokonaiset yhteiskunnat näyttävät kadottaneen keskittymiskykynsä, on ilmeistä, että meillä on pulma.

Lapsena tutkitut ovat siinä onnellisessa asemassa, että heillä on jo se diagnoosi ja ehkä lääkitys. Onnetonta on se, että lapsesta nuoreksi muuttuminen 13 vuoden kohdalla – joka muuten on myös yläasteelle siirtymisen hetki – pudottaa heidät lasten puolelta pois, mutta ei välttämättä ollenkaan takaa sujuvaa siirtymistä nuorisopsykiatrian puolelle. Jos nyt kuitenkin on siirtynyt nuorisopuolelle, uusi pudotus on edessä 18 vuoden kohdalla, jolloin nuorisoon kuuluminen lakkaa, ja pitäisi ruveta olemaan aikuinen. 18-vuotiaat ovat pääsääntöisesti keskellä toisen asteen koulutusta, lukiossa tai ammattikoulussa.

Minun opiskelijani hoitosuhde katkesi täysikäisyyteen. Häntä ei huolittu enää aikuispsykiatriselle, koska akuuttia kriisiä ei ollut, mikä sinänsä on tietysti hyvä. Oli vain huomattavan työlästä löytää lääkäri, joka hänet tapaisi ja määräisi uudet lääkkeet toimimattomien tilalle. Vanhat lääkkeet eivät toimineet, ja nuori pinnisteli kuukausikaupalla oireidensa kanssa yrittäen opiskella.

Toinen nuori istuu kotona ja tuijottaa näytöllä tehtäviään, muttei saa ruvettua mihinkään. Hänet on kovalla rahalla tutkittu, mutta diagnoosia ei herunut. Nuori kun on myös masentunut. Masennus pitäisi saada pois, että keskittymisvaikeus voitaisiin todeta. Nuori on masentunut, koska elämä valuu sormien läpi, eikä mistään tule mitään, koska hän ei saa aikaiseksi. Hän siis masentuu, koska ei saa hoitoa eikä saa hoitoa, koska on masentunut.

Tulee mieleen päihdeongelmaisten dilemma, jossa pitäisi olla selvin päin päästäkseen hoitoon, eikä asuntoakaan tahdo saada ennen kuin on päihteetön. Päihteiden lopettaminen porttikongissa tai julkisessa vessassa ei kuitenkaan taida olla ihan yksinkertaista.

Keskittymisvaikeuksisia olisi tarjolla nyt enemmän kuin koskaan tutkittaviksi. Syynä varmaankin nykyajan elämä, joka ruokkii lyhytjännitteistä multitaskaavaa toimintaa. Me luomme itsellemme keskittymishäiriön. Sille on jo nimikin: ADT Attention Deficit Trait. Sen hoitaminen on aivan erilaista kuin aidon ADHD:n. ADT laantuu, jos siivoaa elämäänsä. Pitäisi nukkua 7-8 tuntia joka yö. Pitäisi syödä oikeaa ruokaa ruoka-aikoina. Pitäisi liikkua hengästykseen asti joka päivä ainakin puoli tuntia. Ja sitten pitäisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, varsinkin opiskellessa.

Yllätys, yllätys.

Jos ei-aidot ADHD:t tekisivät edes osan yllä mainituista, ehkä aidot ADHD:t pääsisivät ansaitsemaansa hoitoon.

Olisihan se reilua.

Kirjoittaja

Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio