Nina Vuorio: Oisko motii?

Pitäis varmaan tehdä jotain, toteaa aika moni aika usein. Opiskelija tulee luokseni ja tietää tai luulee tietävänsä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei siitä sitten taaskaan mitään tule. Tilanne on haastava, muttei kuitenkaan toivoton.

Opiskelija-aikoina haaveilimme kaupasta, josta voisi ostaa itsekuria. Naureskelimme tosin, että ennen pitkää kävisi niin, ettemme enää itse pääsisi kauppaan hakemaan annostamme itsekuria, vaan joutuisimme soittamaan itsekuridiilerille, joka toisi sitä suoraan sänkyyn, kalliilla hinnalla. Luisuisimme nopeasti aloitekyvyttömiksi itsekurinarkkareiksi.

Emme koskaan löytäneet kauppaa ja jouduimme pärjäämään omillamme. Osa pärjäsi paremmin, jotkut huonommin. Jälkikäteen ajatellen pärjääminen ei ole ollut paljonkaan kiinni meidän silloisesta kouluälykkyydestämme. Eivätkä koulussa saadut arvosanat korreloi mitenkään ainakaan nykyisen varakkuutemme (pikemminkin varattomuutemme) kanssa.

Joukosta on kadonnut porukkaa. Jos jokin, niin yksi asia liian aikaisin kadonneita ikätovereitani yhdistää. Addiktio. Malttamattomuus, haluttomuus tai kyvyttömyys tehdä asioita loppuun, tehdä niitä tylsiä kunnollisia asioita ja tarve kokea jotain nopeasti ja enemmän kuin me tavikset. Tajunnan laajentajat tuovat nopeita voimakkaita elämyksiä, tuntuuko niiden jälkeen mikään miltään? En tiedä, itse en uskaltanut pidemmälle kuin itsekuririippuvuuden spekulointiin ja kaljakippolanotkuntoihin.

Uskon rutiineihin. Silloin, kun ei huvita, rutiini kantaa. Minut on kasvattanut tanssijaäiti. Tanssijoilla on itsekuria vaikka muille jakaa. En koskaan ole päässyt lähellekään äitini tasoa, mutta sain riittävästi. Kun on oppinut tekemään sen mitä pitää, sen tekee, vaikkei aina huvittaisikaan. Lapsena opittu on helpompi pitää, mutta ihminen ei ole tuomittu elämään aina niin kuin on lapsena oppinut. Ihminen voi päättää tehdä toisin, koska ihmisellä on isot aivot.

Aivot osaavat sen, mitä ne harjoittelevat. Jos harjoittelee sekoilemista, tulee tosi hyväksi siinä. Jos harjoittelee myös tylsien asioiden tekemistä, oppii tekemään ne, vaikkei aina olisikaan huippuhauskaa. Jos opettelee tylsyyden sietämistä, oppii. Jonain päivänä tylsä onkin ok.

Aluksi kaikki uusi on tuskaa. Aivot huutavat vanhoja rutiineja: ”Sekoillaan! Nyt tauko! Somee!”

Silloin tarvitaan ulkoista motivaattoria. Se voi tulla käskynä, uhkana, kieltona, lahjontana, manipulointina tai sen voi määritellä itse itselleen. Itselleen voi luvata palkkion, kun asialliset hommat on hoidettu. Palkkio voi olla pääsy someen, pala suklaata, soitto ystävälle, päikkärit, mikä vain itselle toimii. Sisäinen puhe kertoo: ”Kun tämä on tehty, saat palkkion”. Maksan ensin laskut, sitten voin ostaa kaupasta jotain kivaa. Teen nämä tehtävät, sitten katson jakson Netflix-sarjaa.

Perheenjäsenen voi valjastaa motivaattoriksi. Itsekurin etsijä kertoo päättäneensä, että läksyt tehdään aina päivällisen jälkeen ennen YouTube-videoiden katselmusta. Perheenjäsenellä on valtuudet muistuttaa asianomaista, kun luisumista alkaa näkyä. Lipsuminen kuuluu asiaan, uuden rutiinin opettelu on yllättävän raskasta. Siksi kannattaakin muuttaa yhtä asiaa kerrallaan ja luottaa siihen, että kun se toimii, ja hyvät vaikutukset näkyvät, on helpompi tehdä seuraava muutos.

Silloin olemme jo siirtyneet ainakin osittain sisäiseen motivaatioon. Se tuntuu hyvältä. Teen sen, koska se kuuluu tehdä, ja niin on hyvä. Voin olla tyytyväinen itseeni, en olekaan täysin ympäristön armoilla, luonnonvoimien heiteltävissä. Minä voin päättää muuttaa joitakin asioita. Moti löytyy lopulta, kun ensin kestää uuden rutiinin tuskan. Kahden viikon päästä pitäisi jo helpottaa!

Kirjoittaja:

Nina Vuorio

Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio