Nina Tervala: Tää on niin nähty

Sain keväällä hienon pinssin kaupungilta sekä lasisen linnun sen kunniaksi, että olen toiminut kunta-alalla 30 vuotta opettajana. “Hieno suoritus!” Jotenkin se tuntui oudolta. Ensinnäkin, 30 vuotta on naurettavan pitkä aika henkilölle, joka ei vieläkään tiedä, miksi haluaisi tulla isona. Toisekseen en ymmärrä, mihin se aika meni, ja miksen oppinut “mitään”.

Ymmärrän ajankulun vähän paremmin, kun muistan kuinka monta OPSia olen nähnyt tulevan ja menevän. Kun aloitin opettamisen opettelun, opetus mullistettiin konstruktivismilla. Konstruktiiviseen ajatteluun kuului (kai), että oppilaat itse rakensivat tiedon jo opitun varaan. Osa opettajista tulkitsi sitä niin, että oppilaat jäivät luokkaan, kun ope odotteli kahvihuoneessa konstruktivismin hoitavan homman. No ei se hoitanut. Palattiin perinteisempään opettamiseen. Nyt olemme vähin äänin hautaamassa ilmiöpohjaista opetusta. Siinäkin toivottiin, että oppilas tiedonjanossaan hakeutuu itse opettelemaan. No ei hakeutunut.

Erityisopetus oli ensin tarkkis, harjaantumisopetus ja sairaalakoulu. Sitten tulivat lyhenteet ESY EVY EDY EHA… Niiden taakse piilotettiin, oliko kyseessä oppimisen vaikeus vai käytöksen vaikeus. Erityisluokkia popsahteli kuin sieniä sateella. Ja sitten iski päättäjien ja budjetoijien pelko ja kauhu. Tajuttiin, että pienet luokat maksavat enemmän kuin isot. Pelastuksena esiteltiin inkluusio. Sillä eihän ollut oikein laittaa lapsia eri tiloihin, vaan heidän piti saada käydä oman alueen koulua oman pihapiirin lasten kanssa. Erityiskoulut ja luokat ajettiin alas. Ammattiyhteisöt hajosivat, hiljainen osaaminen katosi ja oppilaiden omat yhteisöt hajosivat. Sillä moni erityisoppilas oli viihtynyt omassa pienessä luokassaan tutun opettajan kanssa. Isossa koulussa ja isossa luokassa ei välttämättä ollut kivaa ja turvallista. Naapurin lapset eivät välttämättä huolineet kaveriksi.

Uudistukset vaikuttavat ison heilurin liikkeiltä. Erityisopetuksen maailmassa heilurin toisessa ääripäässä on täydellinen inkluusio, toisessa täydellinen lokerointi. Nyt olemme päjäyttäneet inkluusion päähän, ja heiluri on lähtemässä alas, heilahtamaan toiseen ääreen. Näissä muutoksissa lapset kasvavat kukin omina yksilöinään vahvuuksineen ja tarpeineen. Edelleenkään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen en ymmärrä, miksi me emme vain katsoisi sitä lasta tai nuorta ja selvittäisi, mitä hän tarvitsee. Yksi tarvitsee rauhallisen pienen ryhmän, ainakin osan oppivuosistaan, osassa oppiaineita. Toinen hyötyy lisätuesta isossa ryhmässä. Kolmas tarvitsee kotona lisäapua. Neljäs pärjää, kunhan saa tarpeeksi ruokaa ja unta. Lasten pitää saada yksilöllistä tukea ja, samaan aikaan, heidän tulee oppia olemaan yhteisön jäseniä, odottamaan vuoroaan, huomioimaan muut, tekemään niin kuin sanotaan.

Olen jo vanha. Olen hyväksynyt sen, etten muuttanut mitään opetuksessa. Jälkeeni ei tule jäämään yhtäkään nimeäni kantavaa uudistusta. En tule edes saamaan nimilaattaa tyyliin “tätä kaappia käytti ope N.N. 38 vuoden ajan”, koska olen vaihtanut työpaikkaa monta kertaa. En vihoittele opetuksen tuulimyllyille, tiedän, etteivät ne minusta piittaa. Olen hyväksymässä ystäväkollegan kommentin vuosien takaa: ”Koulu on aina jonkinlainen pakkolaitos”. Koulun on vedettävä isoja linjoja, päättäjien vielä isompia. Yksittäin tarkasteltuina osa isoista linjoista vaikuttaa tietyissä kohdissa idioottimaisilta. Ja juuri siksi opettajien pitäisi olla riittävän luovia ja vapaita ja rohkeita, että he voisivat auttaa oppilaan idioottimaisten saumojen yli. Rakenteiden sisällä tarvitaan ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka näkevät oppilaan, opiskelijan ihmisyyden, eivät kirjainyhdistelmää.

Puolustanko inkluusiota? Vastustanko sitä? Kyllä ja ei. Puolustan terveitä ohjeistuksia, luottamusta opettajien ammattitaitoon, joustoa järkevissä puitteissa. Monimutkaisiin asioihin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, siksi kouluissa tarvitaan viisaita opettajia, psykologeja, kuraattoreita, terveydenhoitajia ja rehtoreita.

En ole lähdössä koulusta minnekään vielä aikoihin. Harjoittelen edelleen katsomaan silmiin ja kuuntelemaan olettamatta mitään.

Kirjoittaja

Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio