Nina Tervala: Lukeminen

Lukivaikeus on vaikeus oppia lukemaan ja kirjoittamaan sujuvasti. Ja monta muuta asiaa siihen päälle. Oikeasti se on monimutkainen hankaluus ja jokaisella omansa näköinen. Vaikeus voidaan määritellä oppimisvaikeudeksi, jos se ei poistu, eikä taito etene harjoittelusta huolimatta.

Lukioon pääsee aika vähällä lukemisella. Tapaan nuoria, jotka hyvinkin avoimesti kertovat etteivät lue. Läksyjä ei kuulemma tule. Oppikirjojen tekstejä ei lueta, koska niitä ei anneta läksyinä, mukamas, eikä niitä lueta, vaikka käskettäisiin. He epäilevät lukivaikeutta, mutta ei se sitä välttämättä ole. Lukeminen on vaikeaa, jos ei ole harjoitellut. Silloin puhutaan harjaantumattomuudesta.

Jokin aika sitten luokseni tuli nuori, joka oli osannut huolestua siitä, ettei ymmärrä oppikirjojen tekstejä. Esimerkiksi sana “pirstaloitua” oli hänestä hankala, eikä hän ymmärtänyt, miksi oppikirjoissa on niin hankalia sanoja, kun peruskoulussa oli ollut helpompia. Myöskin “ääripää” ja “pedagogia” olivat täysin vieraita termejä. Vaihdoin itse selkokielelle ja yritin kertoa, miten lukion tehtävä on muun muassa laajentaa ihmisten sanavarastoa, koska me olemme, niin – ihmisiä.

Lapsena hän ei muistaakseen ollut kuullut satuja tai vanhempiensa lukemana kirjoja. Myöhemmin hän on lukenut koulun pakolliset luettavat. Lukeminen on hänelle hidasta, koska hän googlaa itselleen hankalat sanat. Kokeissa onkin sitten hankalampaa, kun ei voi googlettaa. Me kävimme miettimään, mitä tehdä, kun ei ole sanoja.

Lääkkeeksi tarjosin, valitettavasti, lukemista. Ehdotin vartin verran lukemista oppikirjasta kulloisestakin reaaliaineesta aina oppitunnin jälkeen läksyjen ohella. Hän harmitteli, ettei aika riitä. Maanittelin sillä, että kahdeksan tunnin yöunen ja seitsemän tunnin koulupäivän jälkeen vuorokaudessa on vielä yhdeksän tuntia tehokasta peliaikaa. Toki osa palaa koulumatkoihin, syömiseen ja sen semmoiseen, mutta josko sieltä vartti tai kaksi irtoaisi… Voi olla, etten saanut ideaani ihan täysillä myytyä, mutta parempaakaan lääkettä en ole keksinyt. Sovimme seurantatapaamisen viikon päähän.

Tätä on nyt liikkeellä kuin norovirusta.

Kysäisin biologian opettajalta, onko uudessa opsissa biologian ensimmäinen kurssi vaikeampi kuin ennen.
-Ei ole. Ihan samat asiat siinä on kuin ennenkin. Tosin aika sekavana sotkuna, kuin Viking Linen seisova pöytä, mutta ihan samat.
– Minulle on viime aikoina opiskelijat valittaneet, että biologia on niin vaikeaa. Mistä luulisit sen johtuvan.
– Ne ei lue läksyjä.

Tässä sitä taas ollaan. Luokallisesta nuoria kaksi tai kolme tunnustaa lukevansa reaaliaineen läksyt. Suuri osa ei edes käsitä tekstin lukemisen olevan läksyjen tekoa.

Syitä ja syyllisiä ei tarvitse kaukaa hakea, niitä on monta. Ratkaisuja ei tunnu löytyvän.

Pisa-tulokset eivät tietenkään kerro osaamisesta ja osaajista kaikkea, mutta kyllä se jotain suuntaa antaa. Suomi on kokenut kirvelevän tappion, kun Viro on ajanut ohitsemme. Yhdeksi syyksi Viron opiskelijoiden hyvään osaamiseen arvellaan virolaista opettajajohtoista opetusta. Opettaja opettaa, oppilaat kuuntelevat, seuraavat ja harjoittelevat.

Tällaisena iltapuolen opettajana johtopäätös tuntuu jopa raskaalta. En ole sen kanssa eri mieltä. Olen nimenomaan sitä mieltä, että opettajajohtoisuus toimii monessa asiassa. Esimerkiksi opettamisessa. Oppiminen on raskasta ja siksi siinä tarvitaan apua. Opettaja on oppimisen apu. Hän tietää ja osaa, kertoo ja näyttää, vetää oppijan mukaan ja vähän melkein pakottaa, kunnes homma alkaa luistaa omalla painollaan. Irwinkin sen tiesi: “Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan.” Miksi me olemme täällä Suomessa hukanneet itsestäänselvyyksiä?

Me annamme liian aikaisin liian paljon löysää. Ei tavallinen lapsi itseohjaudu kuutta tuntia päivässä opiskelemaan itselleen vieraita ja vaikeita asioita. Ei aikuinenkaan sitä monta päivää jaksaisi.

Lapselle pitää lukea. Lapsen nähden pitää lukea. Koulussa pitää luetuttaa ja sitten aikuisenakin pitäisi lukea. Kaikkea ei itse ehdi eikä pysty tekemään eikä elämään, mutta kirjassa voi elää monta maisemaa ja kohtaloa. Sitten meillä on ne sanat, joilla ymmärtää.

Kirjoittaja

Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio