Nina Tervala: Toivoa on

Miten se kuunteleminen on niin vaikeaa? Pidän itseäni jossain määrin nokkelana ja oppimiskykyisenä ihmisenä. Osaan muuten puhua aika hyvin. Viisaita ja paljon. Jostain syystä kuulen välillä kommenttia “Joo, sä sanoit sen jo, ja mä ymmärsin” – eri versioina. Teoriassa tiedän, miten ollaan hyviä kuuntelijoita. Ota kontakti. Älä tee mitään muuta. Älä odota mitään äläkä yritä vastata, jos et osaa. Tämä saattaa jotenkin vielä onnistua töissä, mutta omien lähimpien kuunteleminen auki, olettamatta, tuomitsematta, arvioimatta…

Eräässä voimallisessa sananvaihdossa kuulin itseni sanovan “ en osaa erottaa, oletko vihainen vai ahdistunut”. Puhuja oli kiihtynyt, ja minä tulkitsin automaattisesti hänet vihaiseksi, että minulta vaadittiin jotain, että olisin tehnyt jotain väärää, että minun pitäisi puolustautua, mikä tietenkin vie reaktiona puhujan entistä ahdistuneemmaksi, minkä minä taas tulkitsin vihaisuudeksi, ja niin edelleen. Normaali kulku näille tilanteille on: puhetta kovaan ääneen – loukkaantumista puolin ja toisin – ehkä vähän väistöjä ja/tai itkua – jonkin ajan kuluttua jonkinlainen sopu ja uupunut olo.

Jostain ihmeen syystä osasin tällä kertaa tehdä jotain toisin ja sain sanottua, etten taida osata erottaa ahdistusta ja vihaa toisistaan. Saman tien lakkasin olemasta puolustusasemissa, ja puhujakin alkoi rauhoittua, koska tunne tuli tunnistetuksi. Pystyimme puhumaan dialogissa ja esittämään omia näkökulmiamme. Tunteita nousi tietenkin tälläkin kertaa. Nyt harmittelin itselleni, miten huono olen tunnistamaan ahdistusta. Ennen olin kuitenkin vielä huonompi, mikä tarkoittaa siis sitä, että olen vähemmän huono eli parempi tunnistamisessa. Toki puhekaverinikin on kehittynyt ulosannissaan ja tunteiden tunnistamisessaan.

Ahdistus on kyllä hankala kaveri. Se naamioituu kiukuksi, vihaisuudeksi, apatiaksi, masennukseksi jopa ujoudeksi. Ahdistuja harvoin ilmoittaa, että nyt ahdistaa. Se kyllä auttaisi kaikkia. Ahdistus on muutenkin vähän kiero, mitä kiltimpi sille on ja antaa sen mellestää, sitä enemmän se vie. Se tunkee joka elämänalalle ja kaikkiin hetkiin. Mikään ei riitä ahdistukselle, se haluaa kaiken.

Ahdistus on vähän niinkuin Muumien Haisuli. Se kiukuttelee puskissa ja nurkissa ja järjestää sotkua. Mutta kun laitetaan valot päälle ja kutsutaan se pöytään kaikkien silmien alle nauttimaan onnellisesta yhdessäolosta, se kesyyntyy ja alkaa käyttäytyä. Ainakin jonkin aikaa.

Ahdistukset ja Haisulit kuuluvat elämäämme, ne eivät lähde, vaan jumittavat mestoilla kuin p”#&%¤a Junttilan tuvan seinässä. Ne pysyvät aisoissa, kun ne nähdään ja hyväksytään elämään välttämättöminä riesoina, joiden valta saa kuitenkin olla vain hyvin rajattu.

Tervetuloa vaan ahdistus, tule vain käymään, mutta tule vain kerran viikossa. Jouluna saat yhden piparin, uutena vuonna lasin simaa.

Kirjoittaja

Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio