Ensimmäisen kerran se on nyt sanottu. Suunnitellaan paluuta tai exittiä. Paluuta normaaliin tai poistumistietä tästä epänormaalista. Ei ehkä vielä kannata hengitystään pidätellä, mutta jotenkin lohdullista on silti, että palaaminen on edes suunnitelmissa. Tosin kaikkihan tietävät, että taaksepäin ei voi kulkea, jokin tulee olemaan aina eri tavalla kuin ennen.
Työkseni puhun nuorten ihmisten kanssa. Viimeisten päivien saldossa on, tietenkin, toteutumattomia tapaamisia. Keskenäni huutelen bittimaailmaan tai olen hiki hatussa hankkiutunut oikealle työpaikalle odottelemaan opiskelijan materialisoitumista. Olen myös edesauttanut paniikkikohtauksen syntyä, itkukohtausta ja vain odotellut, että opiskelija saisi sanottua ylipäänsä jotain. Ne jotka voivat vähän paremmin, kertovat siitä, miten mahdotonta on motivoitua tekemään yhtään mitään.
Ja voiko heitä syyttää? Jos viimeiseen vuoteen ei ole käynyt missään, tehnyt mitään, nähnyt ketään ja ikää on 16 tai 17 vuotta, elämästä on menetetty valtavan pitkä pätkä yleensä kaikkein tapahtumarikkainta elämänvaihetta. Siirtymä 15 ikävuodesta 17 ikäiseksi on muutos toiseksi ihmiseksi. Lapsesta tulee melkein aikuinen, ehkä alkaa seurustelu, ammatinvalintaa mietitään, täysi-ikäisyys on aivan huulilla, viitekehys vanhempien maailmasta siirtyy ystäviin, maailma on auki. Paitsi ettei mitään tästä ole.
Meeteissä ja teamsseissä näen nuoren istumassa huoneessaan, makaamassa sängyllään. Siinä huoneessa hän myös nukkuu, ehkä syö, pelaa, opiskelee ja toivottavasti edes siellä juttelee kavereidensa kanssa. Kävitkö ulkona? Oletko syönyt? En ja en. On iltapäivä, kun jutellaan, aurinko paistaa, linnut kiljuvat, nuori istuu tukka pystyssä sängyllään. Iho on kalpea.
Aikuiselle reilu vuosi oleilua sohvalla on tuhoisa lähinnä keskivartalon alueelle. Miten minä olisin osannut kasvaa ihmiseksi eristyksissä? Jos olisin joutunut viettämään 16-vuotiaana kokonaisen vuoden vanhempieni kanssa, en tiedä, ei, pelkkä ajatus jo ahdistaa. Elämäni olisi nytkin vielä erinäköistä. Mahdollisesti olisin istunut pitkän kakun Hämeenlinnan naisvankilassa.
Sitkeitä otuksia ihmiset ovat. Uskon kyllä, että tästäkin suurin osa toipuu ja palautuu, laihtuu housuihinsa ja alkaa taas harrastaa paritanssia. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa enää palata arkeen ilman toisten tukea. Ammattilaiset tukevat työnsä puolesta, minkä voivat, mutta se ei riitä. Ihmisen perustarpeista yksi on osallisuus, merkityksellinen kuuluminen johonkin. Ulkoreunalla olevia voi kutsua mukaan, hyväksyvällä katseella, eleellä, tervehdyksellä, kysymyksellä.
Voi kun me osaisimme sitten käyttäytyä. Muistaisimme tervehtiä ystävällisesti, harjoittelisimme hymyilyä. (Se on sitä, kun suunpieliä nostetaan ylöspäin ja samaan aikaa silmät vähän siristyvät.) Kysyisimme, mitä kuluu? Miten menee? Sanoisimme, onpa kiva nähdä! Lähdetkö kanssani kahville? Mennäänkö yhdessä syömään? Saanko luvan?
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio
