Tutkija Leea Lakka tutki ysiluokan oppilaiden opiskelua takarivistä käsin vuoden ajan. Tuomas Kaseva kirjoitti tutkimuksesta ihastuttavan tekstin Helsingin Sanomiin (10.3.2024). Takarivissä ei traihardata, koska niin ei siellä kuulu tehdä, vaan vältellään tekemistä loppuun asti ja joka kohdassa. Kamoja ei saada ulos repusta eikä oikea kohta aukea kirjasta niin millään. Kynää ei ole, kännykässä meneillään paljon tärkeää. Asiaa on ihan livenäkin vähän kaikesta paitsi oppitunnin aiheesta.
Istuin siellä minäkin joskus, mutta sitten alkoi ärsyttää se säätö. Minua kiinnosti. En ollut oikea takariviläinen, olin vain vähän wannabe pahis. Silloin ei traihardattu, silloin oltiin hikkejä. Oli kovaa säätöä olla kiinnostunut olematta hikke. Täytyi kapinoida jollain turhalla tunnilla. Minun turhia tuntejani olivat historia ja fysiikka. Vieläkin tunnen tunnontuskaa kiltin fysiikanopen rääkkäyksestäni. Hän sai kantaa vihani siitä, että oli pakko muuttaa siihen outoon pikkukaupunkiin kesken yläasteen. Täysin syytön mies. Mutta hän oli vähiten kova, epävarmoin ja Turhan Aineen opettaja. Sittemmin erityisopettajana yläasteella tunsin karman koston keväisin (sähköoppia viimeisenä fysiikassa, aina keväällä), kun luokseni tuli sähköopin opiskelijaa. Yhdessä ei osattu, minä enkä oppilas. En osaa vieläkään, woltit ja vatit, eiku watit ja voltit, voiko niitä ymmärtää ihminen?
Tietenkin voi. Pitää keskittyä ja antaa asialle mahdollisuus. Takarivissä ei voi kumpaakaan.
Sitä minä mietin, että oliko siellä istumajärjestyksiä lainkaan, vai onko takarivi takarivi myös pitkin luokkaa? Luokka on pieni, siellä voi huudella ja vaan lähteä vaeltamaan. Nykyajan ihania kevyitä pulpetteja voi liikuttaa helposti ja tuoleissa on rullat- voi ihanuus, miten nopeasti kaverin luo pääseekään. Ja taas menee monta hetkeä oppitunnista ”Jantteri hei, menepä omalle paikallesi”- vänkäämiseen.
Ysiluokalta lukioon on kymmenen viikon matka. Siinä ei ihan takariviläinen aikuistu. Kaikki ei koskaan. Opettajissa on paljon takariviläisiä. Heidät erottaa nopeasti missä tahansa koulutuksessa. Siellä on ihan omat geimit meneillään, kannettavat ja puhelimet esillä ja kaikilla sivuilla hyöritään, hoidetaan wilmaviestejä, sähköposteja ja ollaan siellä naamakirjassa. Naapurin kanssa keskustellaan ihan ääneen joko aiheesta tai vierestä. Ope ei osaa kuiskata.
Voisiko siis olettaa, että takarivistäkin voi päästä kansankynttiläksi? Ehkäpä. Silti kannattaisi jotain tehdä, etteivät jää sinne rauhassa syrjäytymään. Jos joka päivä oppii kolmasosan siitä, mitä normioppilas, on parin vuoden päästä jo todella kaukana. Jos sitten vielä oletetaan, että takarivissä ilmenee keskimääräistä enemmän lukivaikeutta, keskittymisen hankaluutta, ailahtelevaa kodin kykyä tukea opiskelua, eli oppilas lähtee koulutielle takamatkalta alunperinkin ja vielä ajoankkuria perässä vetäen, päädytään koulun jälkeen jo aivan eri tilanteisiin kuin eturivissä.
Tutkimuksen mukaan silloin, kun ope vähän pakotti, eikä kuunnellut sepityksiä, takarivi sai tehtyä hommia. Jos taas ope kehotti katsomaan edes trailerin, kun oppilas ei lue eikä jaksa katsoa leffaa, ei ole mitenkään oletettavissa, että oppilas havahtuu säälittävästä vaatimustasosta raivoisaksi oppijaksi ja alkaa ahmia Täällä Pohjantähden alla-sarjaa. Tai edes Märta Tikkasen Mä olen kovis-kirjaa, jota luettiin vielä hetki sitten yläasteella, vaikka se oli ainakin sata vuotta vanha kirja. Hyvä, mutta vanha. Eikä tutkijan havaitsema pakottaminen mitään hirmuisen julmaa ollut. Nurinaan ope vastasi:” no sellasta se on, ota kamat esiin ja käy töihin.”
Ei tämä opettaminen mitään sähköoppia ole. Selkeitä juttuja: Hyvä ope on reilu, mutta vaativa.
Tai no, missä on se käsikirja jokaiseen tilanteeseen, miten olla reilu ja vaativa? Myydäänköhän niitä siinä samassa kaupassa, mistä saa ostaa itsekuria kilon pusseissa? Missä se kauppa oikein on? Ostaisin monta reiluustaitoa, vaativuusjaksamista ja itsekuri-satsia.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio
