Sain käydä Tansaniassa ystävyyskoulun luona opiskelijoiden kanssa. Tansaniassa on satanut viimeksi huhtikuussa, melkein vuosi sitten. Kaivot ovat tyhjät, eläimet kuolevat käsiin, viljelykset kuivuvat, hinnat nousevat. Tuuli puhaltaa hiekkaa joka paikkaan, beduiinien huivi kasvoilla alkaa tuntua hyvältä idealta. Maasait paimentavat karjaansa tien laidoilla, mistä, ihme ja kumma, eläimet tuntuvat löytävän jotain näykittävää. Lämpö ei laske alle 20 asteen missään vaiheessa aurinko pistää vaaleanpunaista ihoa, varjoon pitää päästä, käsi hamuaa vesipulloa.
Koulussa lapsilla on uniformut, reppu selässä ja he juoksevat bussimme vierellä. Meille lauletaan huolella harjoiteltu tervetuliaislaulu, rumpu säestää, kaikki seuraavat meitä. Yhteen käteen mahtuu ainakin kolme lasta, toiseen neljä. Joku hiplaa tukkaani, toinen koskettelee oudon väristä kättäni. Yläfemmoja jaellaan. Jambo! Naurua, hymyä, onnea, iloa.
Meitä ehkä vähän hämmentää ilon määrä, meitä suomalaisia, jotka olemme pikemminkin murjottamisen mestareita, angstailemme räntäsateessa, haaveilemme talvella kesästä ja kesällä lumihangista.
Tansanian ikuisen auringon alla koulun pihalla juostaan joka suuntaan, käveleminen taitaa olla turhan hidasta. Aamulla lapset pinkovat jonottamaan aamiaista klo 10, koulu on alkanut jo ennen kahdeksaa. Aamiainen on kupillinen laihaa maissivelliä. Lounasta jonotetaan puolilta päivin yhtä innolla, silloin tarjolla on kupillinen keitettyjä papuja. Lapset kuljeskelevat pihalla kuppinsa kanssa ja ihmettelevät meitä niin, että pavut unohtuvat kupin pohjalle. Lounastauko kestää kaksi tuntia. Koulua käydään neljään asti.
Kaikissa kouluissa ruokaa ei ole, mutta Kilingissä on, koska Martsarin kummikouluyhdistys sen kustantaa. Ja keittiörakennuksen, pulpetteja, koulurakennuksen korjausta, vessoja, oppimateriaalia, vaikka sun mitä. Meille pienillä rahoilla on heille valtava merkitys. Yhden lapsen kouluvuosi maksaa 50 euroa materiaaleineen, lounaineen ja koulupukuineen. Näitä lapsia on tuettu jo kauan, niin kauan, että osa on jo aikuisia, yliopistokoulutettuja ammattilaisia.
Elintasokuilun reunalla, täällä lumihangessa on helppo kääriytyä vällyihin ja todeta, ettei noin isoille asioille kuin Afrikan köyhyys yksi ihminen mitään voi. Ja onko reilua nyt vain yhtä porukkaa auttaa? Mitä hyötyä siitäkin on, pisara meressä? Tai hiekanjyvänen autiomaassa pikemminkin. Paikan päällä massa muuttuu oikeiksi ihmisiksi ja perspektiivi vaihtuu. Kun kerron, että voin ruveta yhden lapsen kummiksi maksaakseni hänen koulunkäyntinsä (eli noin kolme kahvilakäyntiä vuodessa), rehtori lähtee liikenteeseen. Parin minuutin päästä hän tulee takaisin käskynkässään tyttö, 14-vuotias, joka asuu kummitätinsä luona. Hän on siis orpo. Ja niin jännittynyt, ettei saa sanaa suustaan. Halaamme, otetaan kuva ja hän pinkoo karkuun.
Hän on minun pisarani tässä meressä. Ehkä juuri hän keksii, miten kuivassa maassa korvataan vesivessat jollain kestävämmällä formaatilla niin, että Kilimanjaron sulamisvedet voidaan käyttää vaikka kasteluun ja eläinten juottamiseen. Niin kauan kun siellä on lunta, joka sulaa. Ehkä juuri hän valmistuu lääkäriksi ja palaa maahansa kehittämään terveydenhuoltoa, ettei ihmisten tarvitse kuolla diabetekseen kesken elämänsä. Tai ehkä hän pitää huolen siitä, että saa omat lapsensa opiskelemaan ja elämään kestävää hyvää elämää. Joka tapauksessa uskon, että minun viisikymppisistäni on ollut huomattavasti enemmän hyötyä koulumaksuissa kuin Starbucksin loputtomassa kassassa.
Sitä paitsi, Kilimanjaron kupeessa tuotetaan 80% Tansanian kahvista, suomalaista sumppikansaa saattaisi kiinnostaa, jaksavatko ja pystyvätkö tropiikin ihmiset viljelemään meille jatkossakin elämän eliksiiriä.
Mitä ihminen tarvitsee? Vettä, ravintoa, turvaa ja toisten ihmisten kanssa yhteen kuulumista.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
