Olen kolmekymppinen nainen. Virallisina diagnooseina minulla on kasvosokeus, laaja-alainen hahmotuksen vaikeus, dysleksia ja ADHD.
Muistan päiväkoti-ikäisenä ajatelleeni, että päässäni on liikaa ajatuksia, ja sitten unohdan ne ensimmäiset ajatukset, koska lisää tulee koko ajan. Sitten suutun, kun mikään ei onnistu. Suuttuminen oli siinä kohdassa käynyt jo, oli lyöty kaveria päähän lapiolla tai heittäydytty maahan. Ei siihen aikaan kukaan kulkenut lapsen perässä sanoittamassa tunteita. Olin aika kömpelö ja vähän pyöreä lapsi. Minusta sanottiin, että huvitun helposti ja nauran paljon, omille ajatuksille pääasiassa. Nyt aikuisena oma kumppani sanoo, että olen sellainen vieläkin. Lapsena siirtämisestäni erityispäiväkotiin luovuttiin, mutta aloitin psykologikäynnit viisivuotiaana. Ensimmäiseksi piti selvittää voinko aloittaa koulun normaalisti. En oppinut kelloa.
Minusta koulussa oli upeaa. Oppikirjoissa oli ihana haju ja koulun pihalla oli kauniita puita. Tuntui vaan pahalta, kun en saanut yleensä tehtäviä tehtyä määräajassa. Se on sellainen puristava tunne vatsassa ja itkettää, kun tietää, ettei tajua asioita kuten muut. Lisäksi olin muiden mielestä outo, jouduin ekaluokalta asti tappeluihin poikien kanssa. Muut yllyttivät ja me tappelimme. Lisäksi opettaja sanoi, että häiritsen tunneilla jatkuvasti. Kolmosluokalla pääsin musiikkiluokalle, jossa oli enemmän toiminnallista tekemistä. Olen tosi musikaalinen, soitin selloa kymmenen vuotta ja lauloin. En ole koskaan oppinut nuotteja.
Musiikkiluokasta huolimatta koulussa oli pahoja käytöshäiriöitä. Oli tavaroita hukassa, unohtelin läksyjä ja olin jotenkin ihan yllytyshullu. Varastelin, lintsasin ja aloitin päihteidenkäytön 12-vuotiaana. Sama meno jatkui yläasteella, jolloin kuvaan tulivat poliisi ja sosiaalityöntekijät. Kävin taas testattavana sen osalta, mihin jatko-opintoihin sopisin. Päätettiin, että aloitan uuden elämän ja aloitan lukiossa. Nykyään olen sitä mieltä, että nuoren sekoilua ei pidä ymmärtää, mutta pitäisi ymmärtää, ettei erityistukea tarvitseva nuori myöskään halua olla mikään muiden hyväntahtoisuuden ilmentymä, vaan omaa identiteettiä ja itsearvostusta voidaan alkaa rakentaa kyseenalaisin keinoin, jos muuten ei pärjää sosiaalisesti. Itsellä kävi niin, että kun ”leimautui” pahikseksi, syitä ei monikaan halunnut kysyä. Luokanvalvoja yritti kyllä parhaansa, vei perheneuvolaankin. Olin juuri täyttänyt 16, kun aloitettiin ensimmäinen lääkitys, jotta luokassa menisi paremmin.
Omalla kohdalla en menestynyt erityisen hyvin lukiossa kielissä, matematiikassa tai äidinkielessä muuten paitsi ainekirjoituksessa. Psykologiassa sen sijaan olin todella hyvä ja musiikissa. Myös filosofia kiinnosti. Opinnot veivät kuitenkin tuhottomasti aikaa. Käytin myös koko lukion runsaasti päihteitä. Psykologiassa varmaan asiat jäivät paremmin mieleen, kun opiskelu oli keskustelevaa. Huomasin, että omaa oppimista lisää, kun minulle selitetään ensin mitä tapahtuu ja opitusta keskustellaan.
Lukion jälkeen meni kymmenen vuotta erilaisissa työpaikoissa ja ihmissuhteissa. Olin 20-vuotias, kun jo lapsena ollut pään ja käsien vapina paheni niin, että oli vaikea tehdä käsillä mitään tarkkuutta vaativaa. Päätin, etten lannistu ja että mihinkään älyä tai lukemista vaativaan en enää rupea. Kävin työssäoppimispainotteisen ravintolakokkilinjan. Se meinasi jäädä kesken moneen kertaan. Onneksi oli kivoja työpaikkaohjaajia eli muita kokkeja. Mitat ja reseptit ovat minulle hankalia, mutta ne voi oppia esimerkiksi mallista, kun en niitä oikein muuten tajua.
Joku voi luulla, että nämä olivat ainoastaan villejä nuoruusvuosia, mutta olin todellisuudessa pahasti päihderiippuvainen, ja minulla oli paha alemmuudentunne, kun tuntui, ettei oikein opi mitään työtä. Vasta lapseni syntymä pysäytti kaiken. Pääsin kahdesti katkolle ja pääsimme perhekuntoutukseen. Hoidin lasta kotona lähes kaksivuotiaaksi. Sinä aikana aloin lukea salaa yliopiston pääsykokeisiin, kun vaikea vauva-aika oli ohi. Ajattelin, että tuttavathan nauravat itsensä kipeiksi, jos kerron tällaisesta hankkeesta. Kirjoitan lyhyin väliajoin erivärisillä tusseilla vihkoon oman käsitykseni siitä, mitä olen lukenut. Teen samaa luennoilla. Niinpä siis pääsin yliopistoon ensi yrittämällä, ihmiset eivät ensin uskoneet. Se on ollut lapseni syntymän ja parisuhteen ohella elämäni hienoimpia kokemuksia.
Aloitan yliopistossa yleensä kurssien aiheisiin tutustumisen jo hyvissä ajoin etukäteen. Yliopistossa pääsin oman aineeni opettajalinjalle. Nuorten kanssa on ollut upeaa tehdä töitä. Aikuisten kanssa on joskus hankalaa, kun en lue oikein ihmisten ilmeitä. Nuorilta palaute tulee heti ja suoraan. Yliopistossa saa olla oma itsensä, kunhan tekee sovitut hommat ajallaan ja perustelee väitteensä. On kolme ystävääkin. Korona-aika on ollut vaikeaa. En oikein pysty etäopiskeluun, olen huono tietokoneiden kanssa. Olisi helpompi mennä luennoille. Olen aina istunut siellä ihan edessä yksin en saa muualla tarpeeksi selkeää kuvaa. Etäaikana parikin ihmistä ehdotti, että siirtyisin amikseen tai opiskelisin mahdollisimman vähän. Ajattelin, että menkää keskenänne amikseen.
Vasta kun itsellä oli takana kolmekymmentäneljä elettyä vuotta, älytön määrä eri diagnooseja, ja katkojen jälkeen kolme ja puoli vuotta täysraittiutta, keksittiin, että tehdäänpäs ns. palikkatestit eli testattiin kognitiivista suoriutumista. Minulla on laaja-alainen hahmotuksen vaikeus, lukivaikeus ja ADHD. Olen kuitenkin hyvä sanoittamaan asioita ja ajattelemaan abstraktisti. Olen myös kasvosokea. Neuropolilla testattiin uudestaan olenko tosiaan niissä palikkatesteissä niin surkea. Itseä tulos helpottaa. En ole tyhmä, en vaan osaa tiettyjä asioita. Enkä esimerkiksi tule ikinä ajamaan autoa. Etäopiskeluaikana olen ollut poissa opinnoista ja saanut onneksi olla sijaisena yläasteella ja ohjaajana leireillä. On säilynyt itsetunto enkä ole uskonut mitään amikseensiirtymis-puheita.
Nyt aikuisena arjen käytännönjärjestelyt ja suhtautuminen itseen on niitä, joiden kanssa teen töitä. Tietenkin huolehdin myös leikki-ikäisestä lapsestani, hän on nyt puhe -ja fysioterapiassa. Tajuan äitinä, ettei minun ole hyvä väärällä tavalla murehtia miten hän pärjää esimerkiksi tulevaisuudessa koulussa ja kaverisuhteissa. Vanhempana olen toki vastuussa, mutta en voi asettua tyynyksi lapseni ja maailman väliin. Tuen ja rohkaisen. Itse olen päässyt jatkokuntoutukseen neurologian polille. Tajuan nyt, että puristava tunne vatsassa ja paniikki esimerkiksi keskusteluissa liittyy lapsuuteen. Siihen, että pelkään, etten ymmärrä, löydä oikeita sanoja tai etten olekaan lukenut jotain yhtä nopeasti kuin muut. Tai häpeä, etten yhtään tunne ihmisiä pelkästään kasvoilta, vaikka olisimme olleet esimerkiksi samalla kesäleirillä tai lasten menoissa ja puhuneet paljonkin.
Meillä on kotona aika tarkka päiväohjelma. Olen saanut opintoihin erityisjärjestelyjä ja syön ADHD-lääkettä isolla annoksella. Jossain vaiheessa meinasi mennä hermo siihen todisteluun, kun piti toistuvasti tehdä palikkatestejä. Vannoin, että syötän ne palikat seuraavalle vastaantulijalle, ne ovat minulle vaikeita. Yliopisto on kuitenkin suhtautunut todella positiivisesti ja opinnot ovat menneet pääasiassa hyvin etäopintoja lukuun ottamatta. Rakastan yliopistoa enkä haluaisi koskaan lähteä sieltä. Minulla on tietokoneella saneluohjelma, ja esimerkiksi kieliä en kykene suorittamaan yhtä nopeasti kuin muut. Päätteet, taulukot ja sanalliset ohjeet ovat vaikeita. Lisäksi kuuntelen monia kirjoja, ja lukiessa luen pätkän kerrallaan ja kirjoitan omin sanoin vihkoon, mitä tekstissä tarkoitetaan.
Parisuhteet ja ystävyyssuhteet ovat olleet hankalia. Minun ei ole ollut helppo saada ystäviä tai suhdetta. Nykyiselle kumppanille kerroin heti kaiken itsestäni ja yllätyin, kun hän ei lähtenytkään pois. Silti hän ei ole minulle mikään ymmärtäjä ja hoitaja. Esimerkiksi arkena on varattu noin tunti päivässä siihen, että hoidan asiat, jotka pitää hoitaa, ja siivoan osani asunnosta. Minulla ei myöskään ole mitään erivapauksia kiukutella kotona, ja on sovittu, että hankitaan arkena ruuat yhdessä niin, että käydään kerran viikossa kaupassa. Toiselle saa myös suuttua, mutta pitäisi yrittää aina kertoa, mitä haluaisi ja toivoisi toiselta. Oma arki olisi paljon vaikeampaa ilman kumppania, ja on ihanaa, kun toinen rakastaa minua sellaisena kuin olen. Silti on sovittu, että tavoite on, että minäkin teen opintojen jälkeen töitä. Sosiaalista mediaa en käytä tällä hetkellä ollenkaan. En ole mitenkään katkera kenellekään.
Haluaisin olla ”isona” ehkäpä erityisopettaja. Olen ohjannut erityisnuoria rippileirillä. Ehkä isoin haaste itsellä on, että opettajilla on nykyisin aivan liikaa havainnoitavaa ja muistettavaa varsinaisen opetuksen lisäksi. Pelkään, että nuorilla oppimisen ja tarkkaavuuden häiriöt pahenevat ihan jo nykyisenlaisen kouluympäristön vaikutuksesta. Olen myös tajunnut, että ns. nepsy-tapauksissa on kaksi eri puolta: on itse aivotoimintaan liittyvä ja sitten määrittely, kuka on erilainen ja kuka ei, ja siihen määrittelyyn liittyy paljon sosiaalista valtaa. Toivoisin, ettei ihmistä määriteltäisi liian tiukasti heti elämän alussa ja muutenkin, että diagnosointi jäisi ammattilaisille. Olen itse elävä todiste siitä, että ihminen kelpaa kyllä opettamaan korkeakoulutusta vaativia aineita, mutta voi silti olla, ettei osaa kirjoittaa ilman virheitä tai ei osaa kunnolla digitaalista kelloa. Siitä huolimatta en ole tyhmä. Opiskelen opintojeni ohella neuropsykologian kurssia omassa tahdissani. Ihmisaivot ovat monimutkainen rakenne, ja neurologiasta on paljon virhekäsityksiä. En usko, että jokaisen pitäisi opiskella neurologiaa tajutakseen, että suvaitsevaisuus ei ole sitä, että toimimme ”suvaitsevaisesti” vaan, että kohtelemme kaikkia tasavertaisesti.
Nimim. Oppimisen tuen keskuksen ryhmätoimintaan osallistunut
