Joulukuu alkoi toivottavasti vain noin kolmen viikon mittaisella eristäytymisellä toisista ihmisistä. Sulku iskee kovaa kulttuuriin ja harrastuksiin. Ei mennä museoon tai jumppatunnille. Kuolleita ja sairaita ei sovi myöskään tavata. Omaiset hautaamme muutaman ihmisen läsnäollessa. Vielä hengissä olevat jäävät yksin sairaaloihin ja hoitokoteihin. Onhan se ymmärrettävää, näin pysäytämme viruksen leviämisen. Tai siis pysäyttäisimme.
Eristäytyminen ei onnistu aukottomasti, tai edes lähestulkoonkaan. Kapakoissa juodaan alkuillasta itsensä pöydän alle kamalassa kiireessä, ennen juottolan aikaistettua sulkemista. Karaokea huudetaan samaan mikkiin. Ostoskeskuksissa rynnitään halvan tavaran perässä läjäpäin. Kyse on tietenkin yksityisistä yrityksistä eikä julkisista laitoksista, jolloin niitä koskee erilainen säännöstö. Ja pitäähän rahan liikkua, ainakin ostoskeskuksissa. Viinaa pitää saada juoda. Oli mikä oli. Oikeustajuni on kovilla tämän ristiriidan kanssa.
Olen kyllä valmis pysymään kaikesta ja kaikista etäällä. Olisi ihan kiva, jos siitä olisi jotain hyötyä, kun me nyt uhraamme koulutuksen, kulttuurin, liikuntamahdollisuudet, fyysisen ja henkisen hyvinvointimme koronalle.
Vielä on peruskoulu ja päivähoito toiminnassa. Laitapuolen lapsilla on jotain toivoa saada turvaa ja lämmintä ruokaa osan aikaa päivästä. Koti kun ei ole jokaiselle lapselle paras paikka maailmassa.
Kuten aina, hyvässä asemassa olevat selviävät kriiseistä helpommin. Eristäytyminen hillittömään pytinkiin ei ole niin kova juttu kuin sulkeutuminen pieneen kerrostaloasuntoon riitelevien äänekkäiden naapurien viereen. Kovimman hinnan maksavat pienipalkkaiset, osa-aikaiset, friilancerit, lapset ja nuoret, joiden perheissä on päihdeongelma ja rahapula, yksinäiset vanhukset, vammaiset, kaikki laitoshoidossa olevat.
Odotan rokotusta kuin kuuta nousevaa. Odotan kyllä myös nousevaa aurinkoa. Pimeys tekee kaiken astetta työläämmäksi. Yleensä pimeään aikaan ravataan teatterissa ja pikkujouluissa niin, ettei kukaan ehdi huomata kaamosta. Nyt ehtii tuijottaa pimeään ja miettiä, että ehkä pieni aurinkoloma hengettömään turistilutsakkeeseen ei olisikaan ollut aikoinaan huono idea…
Kun tämä kaikki on joskus ohi, halaan varmaankin jotakuta vastaantulevaa vain, koska voin. Menen kirjastoon hengailemaan. Ostan liput teatteriin, konserttiin. Menen museoon. Marssin mielenosoituksessa. Jään kuuntelemaan katumuusikkoa. Istahdan kuppilaan. Otan ruuhkabussin. Tungen keikalla eturiviin. Menen myyjäisiin ja kirpputorille. Syön lounaan työkavereiden kanssa samassa pöydässä, ehkä samalta lautaselta. Osallistun kokouksiin livenä. En enää ikinä lintsaa yhdeltäkään tanssitunnilta. Menen kauppatorille, Suomenlinnaan, Korkeasaareen, Lintsille. Kättelen aina kun voin. Katson ihmisten kasvoja ja näen hymyn. Vien lapsen sirkukseen ja uimalaan, jäätelölle, leikkihalliin, seikkailemaan. Kutsun kaikki kaverit kylään. Mieluiten samaan aikaan. Järjestän kissanristiäiset. Sitten tanssitaan ja lauletaan.
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio
