Lapsenlapseni istuu ruokapöydässä ja opettelee syömään itse. Sivusta autetaan toisella lusikalla, koska ruokaa menee aika moneen paikkaan. Hän on ihan kamalan pieni. Ruokapöydästä pääsee pois, kun kiittää. Tack tack. Nyt pääsee leikkimään.
Leikkipuistossa tulee vääntöä hiekkaleluista. Aikuiset vaativat riitapukareita pyytämään toisiltaan anteeksi. Anteeksi. Leikki jatkuu, mutta rauhallisemmin.
Koirani ei puhu, mutta istuu käskystä. Vasta sitten saa ruokaa, tai pääsee auton takakontista pois.
Kaupan kassa sanoo hei, kiitos ja hyvää päivänjatkoa. Hän sanoo sen kaikille, eikä siihen liity valtavasti tunteita, mutta jos hän ei niin sanoisi, hänet tulkittaisiin epäkohteliaaksi ja epäammattimaiseksi työntekijäksi.
Perheenjäsenille sanotaan moi, huomenta ja hyvää yötä. Vaikka me tunnetaan ja monta muutakin asiaa ehkä sanotaan.
Työkavereille sanotaan huomenta, hyvää viikonloppua, joskus jopa mitä kuuluu.
Äitini viimeinen sana minulle oli kiitos.
Me tarvitsemme näitä sanoja. Olemme sosiaalisia olentoja, elinehtomme on kommunikaatio ja yhteistyö. Ei näillä hampailla, tällä karvoituksella ja juoksukyvyllä hengissä pysytä ilman toisia ihmisiä. Ystävälliset sanat varmistavat, että välimme ovat rauhanomaiset. Yleensä niitä ei jää muistelemaan. Ystävällisyyden puute jää kuitenkin hyvin mieleen. Menen takaisin paikkoihin, joista jäi hyvä mieli enkä palaa sinne, missä minua on kohdeltu huonosti.
Epäystävällisen tai hyökkäävän puheen kohtaaminen on stressaavaa. Täytyy olla aikamoinen guru, että jaksaa itse puhua asiallisesti, kun toinen suoltaa asiattomuuksia. Rankimpia ovat hyökkäykset, joihin ei ole varautunut. Niin sanotut puskista tulevat tilanteet ovat pahoja. Silloin voi rauhallisempikin persoona menettää hallintansa.
Hyökkäysten ja vihaisuuden takana on tietenkin kaikenlaisia tunteita, kokemuksia ja ajatuksia. Niitä ei toinen ihminen näe, hän saa vain silmilleen ja korvilleen absurdia sontaa. Huonolle käytökselle on syynsä, mutta ei oikeutusta.
Etäoleilu tuottaa kummallisia. Ventovieraiden kanssa käydään pitkiä keskusteluja kadulla. Ihmisen nälkä on kova. Toiset ventovieraat kiljuvat idioottia toisilleen mitättömyyksistä. Ja pahempaa. Paljon pahempaa.
Kovat sanat ovat myös väkivaltaa, ja kun niitä aikansa käyttää, joku jatkaa fyysiseen väkivaltaan. Ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten me puhumme toisillemme. Livenä tai somena. On surullista, että oman edun tavoittelijat ovat keksineet toisten solvaamisen ja valheiden levittämisen strategioikseen.
Nelson Mandela istui ihmisiän vankilassa. Hän ei koskaan luopunut hyvistä tavoista ja puhui aina ystävällisesti vartijoilleen. He alkoivat arvostaa vankiaan. Hän pysyi hengissä ja ihmisenä.
Muistaisimmepa me kaikki pysyä ihmisinä, vaikka onkin tiukkaa ja rankkaa.
Kaikkea hyvää, voimia ja pieniä onnen hetkiä meille kaikille!
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio
