Hän ei alkanut puhua silloin kuin muut. Hän itki paljon vauvana. Kolmevuotistarkastuksesta tuli lähete puheterapiaan ja tutkimuksiin foniatriselle osastolle. Hän siirtyi päiväkodissa integroituun ryhmään.
Foniatrisella osastolla seurattiin, tutkittiin, aktivoitiin ja terapoitiin. Ensimmäisen jakson jälkeen lääkäri totesi: ”Diagnoosi on laaja-alainen kehitysviivästymä. Onko mitään kysyttävää?” Vanhemmat: ”Mitä tämä hänen elämälleen tekee? Millaiseen kouluun hän menee?” Lääkäri: ”No eihän sitä voi tietää, mutta jos olette jotain ammattia ajatelleet, ajatelkaa uudestaan.
”Hän aloitti koulun erityiskoulun erityisluokalla. Diagnoosi oli siinä vaiheessa dysfasia. Puheterapiaa, toimintaterapiaa, musiikkiterapiaa, kuviskoulua, urheilua, elämää perheessä. Kolmannella luokalla hänet integroitiin yleisopetuksen luokalle. Kuudella luokalla erityisopetuspäätös purettiin ja siirryttiin tehostettuun opetukseen. Hänen sanavarastonsa ylitti heittämällä keskitason. Hän kävi lukion ja nyt hänestä tulee ylioppilas.
Kaikki ei ollut helppoa. Välillä mikään ei ollut helppoa. Opettajilla oli vaikeaa, koska lapsi laski matematiikan kirjasta heti kaikki tehtävät. Seuraavassa koulussa tosin hänelle tarjottiin nimenomaan matematiikasta tukiopetusta. No, hyvin hän sen sitten kirjoittikin ylioppilaskirjoituksissa. Myös suomen ja muutkin aineet.
Kukaan ei voi tietää, miten lapsen tai yleensä ihmisen asiat olisivat oikeasti menneet, jos jotain olisi tehty toisin. Meillä kaikilla on vain yksi kierros pistellä menemään tämä elämä. Ei voi tietää, miksi hommat hoituvat, vaikka lääkäri muuta povasi.
Lääkärin kommentti kolmevuotiaan lapsen tulevaisuudesta oli absurdi. Se oli mahdollisesti lapsus, vahinko, harkitsematon möläytys. Auktoriteettien olisi kuitenkin parempi olla möläyttelemättä, sillä heille alisteiset muistavat nuo kommentit aina.
Lapsesta kasvoi hieno nuori aikuinen, jolla on elämä edessään. Hän myös kantaa mukanaan tietoisuuden erityisestä alusta, erilaisesta kohtelusta, jostain epämääräisestä itsetuntoa syöneestä. Mutta niinhän meistä suurin osa tekee, ja suurin osa selviytyy kohtuudella elämästään.
Kymmenet tuhannet nuoret päättävät taas koulunsa tänä keväänä ja valmistuvat joksikin. Heistä tulee ammattilaisia tai ylioppilaita, tai sitten jokin jää kesken ja valmistuminen siirtyy. Mutta sepäs ei haittaa mitään, sillä ensi keväänäkin on kevät ja siinä välissä joulu ja talvi. Kaikista ei voi tulla mitä tahansa, mutta jokaisesta voi tulla jotakin. Aina voi tehdä asioille jotain. Möläytyksistä voi saada jopa voimaa. “Näytetään niille!” voi toimia hyvänä kannustavana ajatuksena.
Ylioppilaaksi tuleminen ja ammattiin valmistuminen ovat merkittäviä virstanpylväitä. Siirrytään aikuisuuteen eikä kukaan velvoita mitään. Vapaus on hienoa ja ahdistavaa, se on aikuisuutta. Aikuiset eivät ole enää erityislapsia eivätkä yleisen tai tehostetun tuen oppilaita. Aikuiset ovat monenlaisia eikä kukaan ole “erityinen”. Toivotankin kaikki kouluputkesta ulos pulahtaneet tervetulleiksi aikuisten maailmaan olemaan juuri sellainen kuin on.
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
