Joskus näkee, kun joku, yleensä nuori ihminen, tajuaa, että kännykkää ei ole, tai kännykän akku on tyhjä. Tyyppi alkaa haukkoa ilmaa. Säntäillä edestakaisin. Kaikki muu tekeminen loppuu. Meidän vanhusten, jotka osasimme vielä sopia tapaamisia viikon päähän Stockan kellon alle, mielestä tuo reaktio vaikuttaa todella hämmentävältä. Mitä sitten, jos et pariin tuntiin pääse päivittämään instaa tai kommentoimaan tik tokiin, vai mikä se nyt on nykyään nimeltään? Henkeään haukkovalle nuorelle tilanne on aidosti vakava. Ja nyt ilmiölle on löytynyt nimikin, nomofobia eli no mobile phone fobia, pelko siitä, ettei kännykkää ole. Pahimmillaan nomolla on samat piirteet kuin paniikkikohtauksella. Ei saa henkeä, sydän jyskyttää, kuolemanpelko iskee ja ajattelu on mahdotonta.
Sitä käy miettimään, että onko tuo addikti, vai mistä on kyse. Minä oletan, että henkeä haukkovan nomofobin kohtaus liittyy pelkoon joutua omasta yhteisöstään pihalle. Sillä yksi ihmisen perustarpeista on kuulua johonkin. Laumaeläin ei voi hyvin, jos se ei saa olla ryhmän jäsen. Joillekin se ryhmä, johon kuuluu voi sijaita bittitaivaalla. Yhteys sinne on some. Jos ei ole somessa, ei ole olemassa. Somessa ollaan kännykällä. Kun kännykkää ei ole, tyyppiä ei ole.
Jos kännykän puuttuminen tarkoittaa tyypille laumasta eristämistä, hänen reaktionsa on looginen. Minusta on silti pelottava ajatus, että olisimme riippuvaisia bittitaivaalla sijaitsevasta viitejoukosta. Se tekee meistä hyvin haavoittuvaisia, koko elämä voi pyyhkiytyä pois tuosta vain. Ei ihme, että joitakin ahdistaa. Semminkin, kun somessa maailma vääntyy ihan muuksi kuin lihaa ja verta oleva todellisuus.
Somessa ollaan onnellisia ja kauniita. Onnistutaan ja ollaan siellä missä tapahtuu. Oikeassa maailmassa on finnejä ja vyötärömakkaroita, tiskivuoria, likaisia vaatteita, huolia ja unettomuutta. Ilman kännykkää voi joutua jäämään yksin kaiken mönjän keskelle.
Huoli siitä, että elämä on muualla, on ollut ihmisten seurana jo kauan. Somessa syntyy kuva, että sitä elämää on vielä hirveän paljon enemmän muualla. Miksi minä olen täällä enkä siellä? huutaa pieni ihminen. Nomon sukulaisvaiva fomo eli fear of missing out vaivaa, vaikka kännykkä toimisikin. Fomo on nykyihmisen ahdistus siitä, että parhaat bileet ovat muualla ja itse ollaan korkeintaan toiseksi parhaissa bileissä. Fomo-henkilön on vaikea hyväksyä sitä, että ihminen voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan.
Se, että uudet oireet saavat englannin kielen sanoista tehdyt lyhennykset nimikseen, kertoo myös paljon nykymaailmasta. Somen (social media) maailma on englanniksi, englantilainen ja varsinkin amerikkalainen kulttuuri jyrää. Musiikkia tehdään englanniksi, elokuvat ovat englanniksi, stand up -komiikka on englanniksi ja niin edespäin. Ja me täällä maailman reunalla yritämme go with the flow.
Fomo ja nomofobia saattavat jonain päivänä saada oman diagnoosinumeronsa ja määritelmänsä lääketieteessä. Eri aikoina ihmisten mielet ovat sairastuneet eri asioista. Silloin joskus, kun naiset eivät saaneet tehdä muuta kuin synnyttää ja olla vaimoja, hysteria oli yleinen mielensairaus naisilla. En muuten yhtään ihmettele. Olisin ollut hysteerikkojen kuningatar viktoriaanisella ajalla. No, nyt pitää vain olla kaikkea ja vielä kuuluisa, kaunis ja komea, vähemmästäkin mieli heittää volttia.
Paniikkikohtaus menee kuitenkin ohi. Se menee nopeammin ohi, jos saa hengitettyä syvään. Kun hengittää hitaasti huolella ja syvään, aivot saavat viestin, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Jonkin aikaa seinät meinaavat kaatua päälle, sydän hyppää ulos rinnasta, mutta se menee ohi. Ja samaan aikaan känny latautuu.
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio
