Ostin maaliskuun alussa Barcelonasta pienen muistikirjan. Sen kannessa on kuva seinään tehdystä isosta tekstistä, jossa lukee FOLLOW YOUR DREAMS, jonka päällä lukee punaisella poikittain CANCELLED. Seuraavana päivänä palasin kotiin. Viikon päästä kaikki meni kiinni.
Se oli toinen maailma. Turistirysä Rambla oli väljä, sillä kaakkoisaasialaiset loistivat jo poissaolollaan. Italia oli kiinni. Poskipusuilla pistettiin menemään maan tapaan. En halunnut olla huolissani, en edes ajatella.
Sittemmin tunnelmat ovat vaeltaneet epäuskosta epätoivoon, uskoon ja toivoon. Minulta eivät työt loppuneet, kuten monilta. Mutta moni asia on nyt toisin. Ne opiskelijat, joita tapasin paljon koulussa ovat vaihtuneet toisiin.
Niitä, joita ahdisti koulussa oleminen, ei enää ahdista, ainakaan niin paljoa. Ne, jotka tarvitsivat koulua elämän rytmittämiseen ovat nyt pulassa. Samoin kuin ne, jotka eivät saa työrauhaa kotona, joiden vanhemmat ovat menettäneet tai menettämässä työnsä, yrityksensä, rahansa, kotinsa. Terapiat pidetään etänä, juttele siinä sitten henkilökohtaisia ja vaikeita, kun perhe etätyöskentelee vieressä.
Jos lukeminen ja tehtävien tekeminen on hidasta, etäopiskelu teettää haastetta. Live-tunnit rytmittävät elämää, ja se on hyvä asia. Toisaalta hitaat lukijat eivät ehdi tehdä vaadittuja tehtäviä ennen seuraavan live-tunnin alkua. Kun tehtäviä ei palauteta ajoissa, tulee poissaolomerkintä. Opiskelijoiden päivät venyvät, ruokatunnilla ei ehditä syömään, koska aika ei riitä ruoan tekemiseen, sitten tulee nälkä eikä jaksa ja jäädään lisää jälkeen.
Joku lukiolainen oli parkaissut somessa: ”Pääsisipä taas luokan takariviin ahdistumaan ja juomaan Energyä.” Kouluruokaakin jo kaivataan. Joku taas väsyy vähemmän, kun voi keskittyä vain opiskeluun eikä tarvitse selviytyä ihmismassojen kohtaamisesta.
Loppujen lopuksi aika harva ottaa etänä yhteyttä erityisopettajaan. Voin vain arvailla, onko hiljaisuuden takana se, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin, vai se, että ei enää jaksa eikä osaa ruveta aktiiviseksi avunhakijaksi. Opiskelijoiden Wilmat pursuavat viestiä toisensä perään. Voin hyvin kuvitella, ettei huvita ottaa yhtään enempää yhteyttä kehenkään kuin on aivan pakko. Syksyllä sitten nähdään, missä kunnossa me kömmimme koloistamme.
Sitä ennen tulee kesä. On jotenkin hämmästyttävää, että se todellakin taitaa tulla. Aurinko nousee, linnut laulavat ja puiden lehdet puhkeavat. Jossakin on jokin kiertokulku, vaikka ihmisten elämä on muuttunut. Hämmästykseni luonnon kiertokulusta kertoo tietenkin vain siitä, kuinka itsekeskeinen olen. Tiedän, että luonto oli ennen ihmistä ja tulee olemaan sen jälkeenkin. Luontohan meitä tässä juuri nytkin kyykyttää. Mutta on se silti outoa. Koko maailman ihmiset ovat polvillaan jonkin näkymättömän uhan edessä.
Miten tähän nyt sitten pitäisi suhtautua? Pitäisikö pitää kiinni kaikista mahdollisista rutiineista vai antaa mennä?
Jokin instanssi voisi kertoa
• Mihin aikaan pitää herätä ja milloin pitää mennä nukkumaan
• Pitääkö pestä tukka ja meikata
• Saako verkkareissa olla yli kuukauden putkeen
• Kuinka kauan Candy Crushia voi pelata
• Voiko meet-kokouksen aikana syödä karkkia
• Saako jo puhua jostakin muustakin
• Miksi täällä pitää koko ajan siivota
• Pitääkö perhettä oikeasti ruokkia kolme kertaa päivässä
• Pitääkö kalenteria käyttää, kun kuitenkin on koko ajan marraskuinen torstai ja kello on viisi.
Varmaa on ainakin se, että unelmat ovat menneet uusiksi. Osa on peruutettu. On ehkä tullut uusia. Kaikki loppuu aikanaan, tilalle tulee muuta, uutta. Epävarmuuden sieto on nyt hyvä taito. Kukaan ei tiedä, siksi ohjeita satelee joka suuntaan ja ne ovat ristiriidassa keskenään. En tule saamaan vastauksia kysymyksiini, minun täytyy itse päättää. Olen vastuussa itsestäni.
Kirjoittaja
Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio
