Herätyskellon raivokas sointi kuuluu läpi kahvihetkeni. Se taukoaa hetkeksi alkaakseen muutaman minuutin kuluttua taas uudestaan. Käyn kolmannen kerran oven välissä kysymässä, aikooko nuori herra nousta tänään kouluun. Mutinasta ei saa selvää. Huokaisen. Into ammattikoulun aloituksesta on muuttunut väsyneeksi välttelyksi, joka oli tuttua jo yläasteajoilta.
Muistan elävästi tuon ajan. Peruskoulu muuttui jo tervaksi viimeisinä vuosina ja olin kuvitellut, että kun nuori pääsee siihen haluamaansa kouluun, motivaatio herää henkiin. Ei siinä niin käynytkään. Parin ensimmäisen viikon jälkeen alkoivat intoilevat puheet loppumaan, ja aamu-unisuus hiipimään takaisin rutiineihin. Eikä siinä auttaneet hyvällä tahdolla rakennettu HOJKS tai tukihenkilön tsemppaukset. Poissaolot kertyivät läsnäoloja suuremmiksi lukemiksi, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi. Hämmentynyt nuori ei osannut antaa sen enempää vastauksia.
”Mua jotenkin ahdistaa se, kun aina siellä luokassa joku pitää meteliä.”
”On niin vaikeaa päästä siihen teoriaan sisään, haluaisin vaan soitella.”
”Happi loppuu, kun joutuu olemaan sen ihmismäärän kanssa samassa tilassa.”
Tuntuihan se ihan käsittämättömältä, että syyksi selvisi pikkuhiljaa koulumaailman sosiaalinen ympäristö. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää, liikaa ryhmän vaihdoksia. Aloin ymmärtämään, että sama struktuuri käynnistyy jo yläasteella; parhaimmillaan joka tunti vaihtuu opettaja, opiskeluryhmä, luokkatila, toisinaan jopa koko rakennus. Yritä siinä sitten keskittyä olennaiseen, kun kaikki keikahtaa ympärillä koko ajan. Ja keskittymiskykysi on jo synnyinlahjana olematon. Ei siinä paljon auttanut HOJKS eikä palaverit opettajan kanssa.
Nuori oli jokaisen koulupäivän jälkeen äärimmäisen väsynyt. Kaikki paukut meni stressitilaan, jonka aiheutti sosiaalinen pärjääminen ja ympäristön hahmottaminen. Kouluruokalassa käyminen oli liikaa, ja nälkäkin oli päivän jälkeen tolkuton. Mietin, mitä järkeä tässä on. Samaan aikaan ammattikoulujen opettajat ajettiin entistä ahtaammalle, ja luokkakoot vain suurenivat. Vakuuteltiin että erityisoppilaat integroituvat tähän oppilaitokseen loistavasti. Ei muuten integroidu. Heidän haasteensa ovat ihan muualla kuin opinnoissa. Ne ovat ympäristön sietämisessä.
Katselen mietiskelevää nuorta miestä. Hän on nyt toimeentulotukiasiakas ja aloittamassa TE-toimiston kuntouttavalla puolella tulevaisuuden suunnittelun. Usean yrityksen jälkeen hän väsyi yrittämiseen, että pystyisi käymään koulunsa loppuun. Hänen asenteessaan oli kuulemma vikaa. Tuttavatkin yrittivät hyvää tarkoittaen sutkauttaa vähän väliä: ”Nyt katsos skarppaat ja hoidat koulut kunnialla!”. Voi kuinka paljon hän joutui skarppaamaankaan. Joka päivä. Pettymys ja häpeä ovat hänelle tuttuja tunteita. Opiskelujen aloittaminen on edelleen kauhistus.
Nuorten miesten syrjäytyminen on yksi suurimpia ongelmiamme. ADHD-oireisten kohdalla syrjäytyminen tapahtuu hyvin helposti. Kun ei vaan pysty siihen mihin muut. Silti heissä kytee suuri potentiaali; osaamista, älykkyyttä, ymmärrystä kaltaisiaan kohtaan. Silti koulutusjärjestelmän rakenne antaa heille vielä liian vähän mahdollisuuksia ymmärrykseen itseään kohtaan. Kaikki siihen saatava tuki ja apu tulisi olla tarjolla jokaisessa oppilaitoksessa, jokaisella oppilaalla. Ilman pelkoa häpeän leimasta.
Kirjoittaja
Piia Herrala,
erityislasten erityisäiti
