Nina Vuorio: Jänskättää

Kohta se taas alkaa. Suunnittelupäiviin tulee hymyileviä ja ruskettuneita opettajia. Kollegat ovat nuorentuneet lähes tunnistamattomiksi, rypyt ovat silinneet, tummat silmänaluset kadonneet, katse on innostunut ja askel rento. On nukuttu. Ehkä vähän halataan työkaveria, kun ei ole nähty kymmeneen viikkoon. Se on ikuisuus.

Kesä on toinen elämä. Kello ei soi, laumat eivät vyöry käytävillä, melun puute huumaa. Kevät oli loppunut suvivirteen ja ehkä moniin ylioppilasjuhliin. Halauksiin ja vannotuksiin, että nähdään kesällä niillä ja näillä festareilla ainakin. Yhtäkkiä ketään ei ollutkaan missään. Paitsi ehkä lentokentällä tai satamassa tai juna-asemalla, kun heti piti lähteä irtiottolomalle.

No niin. Näinhän ei nyt tänä kesänä sitten ollutkaan. Ei ryysiksiä eikä suvivirttä. Ei ylppäreitä eikä festareita. Ei lentokenttiä, ei halauksia. Kymmenen viikkoa on ollut jatke useamman kuukauden etäpuurolle, ikuiselle torstaille kello viisi.

Onneksi luonto ei omassa ilmastomuutoksessaan kerennyt huolestua ihmisten tartunnoista ja jatkoi miten pystyi omaa kulkuaan. Aurinko ei piittaa senkään vertaa, vaan aikoo taas laskeutua aikaisemmin ja aikaisemmin, kunnes katoaa lähes kokonaan palatakseen taas lanttulaatikkojen jälkeen pikkuhiljaa maisemiin.

Syksyn alku, kouluun palaaminen tuntuu aina vähän oudolta ja jopa väkivaltaiselta. Muissa töissä ihmiset ovat lomalla vuorollaan ja homma hoituu muiden varassa. Lomalainen palaa liikkuvaan junaan. Koulussa kaikki ovat lomalla samaan aikaan (paitsi tietenkin reksit, sihteerit, vaksit, siivoojat ja muut pytinkiä pystyssä pitävät voimat). Mutta koulussa me yhdessä ajamme koneet alas ja yhdessä laitamme taas kaiken pyörimään. Se on aika jännää. Ja tänä vuonna se on tosi jännää.

Lehdet puhuvat jo nyt kouluista, kun yleensä puhe alkaa vasta koulujen alkamisviikolla tyyliin pääkaupunkiseudulla koulut alkavat tiistaina, kun taas jossain muualla mentiinkin jo edellisenä torstaina kouluun. Nyt mietitään missä ja miten syödään ja ollaan yhdessä erillään etäisyyden päässä toisistamme. Mielipidettä ja kantaa on ja riittää. Ja lisää tulee varmasti.

Kukaan meistä ei ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. Kukaan ei tiedä edelleenkään varmasti miten pitäisi toimia. Lääketieteen kannalta viisainta olisi kai laittaa jokainen meistä erilliseen pömpeliin ja päästää kontaktiin lajitovereiden kanssa vasta eristyksen kautta. Yhteiskunta ei sitä kestäisi, eikä psyyke monellakaan. On siis löydettävä jonkinlainen keskitie, jossa voimme toimia mahdollisimman normaalisti.

Täytyy myöntää, että ajatus maskista hirvittää. Saan paniikkikohtauksen jo hammaslääkärissä, en voi kuvitellakaan sukeltavani. Avaruusalus tai sukellusvene, ei pysty. Olen järkiperäinen ihminen yleensä paitsi, jos hengitystäni meinaa uhata jokin hidaste. En pysty oikein käsittelemään asiaa, vaan alkaa oksettaa ja itkettää. Ymmärrän, että maski olisi fiksu, ja kai siihen on vielä mentävä, mutta tässä minulla on pulma. Yhteiskaraokehalailut voin puolestani jättää surutta.

Meitä kaikkia jänskättää ainakin yhtä paljon kuin ekaluokkalaisia. Taidamme jopa päästä samalle tasolle kuin ekaluokkalaisen ope, jota vasta jänskättääkin. Ensimmäisenä koulupäivänä, kun oppilaat ja opiskelijat tulevat, openkin silmien alla alkaa taas näkyä sinistä varjoa. Viimeisenä yönä ennen koulun alkua ei uni tahdo tulla, sen verran se jänskättää vuosienkin jälkeen.

Kirjoittaja

Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio