Nina Vuorio: Kannustustako?

Koiran omistajana törmään jatkuvasti tilanteisiin, joissa koira ottaa vallan ihmiseltä ja tekee mitä lystää. Ihminen kehuu tai lepyttelee koiraansa, silittää sitä, kun se haukkuu, ehkä jopa palkitsee namilla. Riehuva pikkukoira pääsee syliin haukkumaan. Ihminen pyrkii positiiviseen palautteeseen. Ihminen uskoo rauhoittelevansa eläintä, eläin kuitenkin tulkitsee, että omistaja toivoo vielä lisää haukkumista.

Johdonmukaisuus on hankalaa. Pitäisi ymmärtää huolella asioiden syy ja seuraus. Koiran pitäisi saada palaute tekemisestään kolmen sekunnin sisään, että se tietää mitä mistäkin seuraa. Ihmislapsen pinna voi olla hiukkasen pidempi, mutta ei sekään vuosikymmenten pituinen ole.

Ajattelen niin, että me annamme helposti väärää palautetta, vaikkakin hyvässä uskossa. Kun joku vastustelee, annamme periksi. Selittelemme itsellemme, että emme halua pakottaa jotakuta johonkin. Lapsi saa karkkipussin huutamalla, että rauha palaisi maahan eikä tarvitsisi hävetä. Pikkuoppilas ei joudukaan tekemään tehtävää, koska repii paperin ja karkaa pulpetin alle. Isompi oppilas saa armovitosen lintsattuaan melkein kaikki oppitunnit. Riehujaoppilas pääsee erityisopen koppiin juttelemaan mukavia. Ahdistuja saa jäädä pois ahdistavista tilanteista, ettei ahdistu. Liikuntaa vihaava saa jäädä istuskelemaan, ja sille, joka ei vielä lue kunnolla, annetaan jotain kivaa toiminnallista tekemistä. Peliaddikti saa tehdä kotoa kaikki tehtävät tietokoneella, koska ei pääse kouluun unirytmien seottua lopullisesti.

Vanhempien ja opettajien epäkiitollinen tehtävä olisi puskea nuorta ihmistä epämukavuuden alueelle, kohti oppimista. Ahdistusta oppii sietämään, omaa kestävyyttä voi ja pitää kasvattaa. Sitä opetellessa tarvitaan kannustusta, sitä että joku sanoo: ”Anna mennä, hyvä siitä tulee.” ”Jaksaa, jaksaa!”

Kun pitää ponnistella oppimisen kanssa, eikä siitä tule automaattisesti hyvä mieli, jonkun pitäisi tehdä oppijalle näkyväksi, mitä hän tekee, on jo tehnyt ja minne vielä voi päästä. Tästä me ihmiset olemme useimmiten samaa mieltä. Miten se sitten pitäisi tehdä?

Aito, rehellinen kannustaminen vaatii sekin harjoittelua. Jos sille on itse altistunut, on helpompi jatkaa kokemaansa, mutta moni nykyisistä aikuisista on saanut enemmänkin moitetta ja kieltoja kuin positiivista palautetta. Omakohtaisen kokemuksen muistaminen voi auttaa eläytymisessä. Oletko se, joka lakkasi laulamasta, kun joku tokaisi ”Mitä vikaa oli alkuperäisessä?”. Saitko kuulla aina vain siitä, mikä jäi tekemättä, tai meni huonosti, mutta et koskaan siitä, mikä onnistui? Teitkö paljon töitä, etkä silti saanut hyviä tuloksia? Saitko kuulla: ”Noi kirjoitusvirheet pitää korjata, koita olla vähän tarkempi!” ”Luuletko noilla arvosanoilla pääseväsi jonnekin?” ”Olen niin pettynyt sinuun”, ”sä oot ihan toivoton”?

Aikuinen voi muuttaa sen, minkä tiedostaa. Me voimme päättää alkaa antaa hyvää palautetta aina, kun sitä voi rehellisesti antaa. Me voimme päättää nähdä asioiden hyvät puolet kirkkaampina kuin huonot puolet ja sanoa sen ääneen. Me voimme päättää alkaa ottaa hyvää palautetta vastaan itse. Voin ja saan sanoa: ”Kiitos, minustakin se meni aika kivasti” tai ”Hyvä, että sinä pidät siitä, olen itsekin aika ylpeä.”

Kun osaa ottaa kiitosta vastaan, sitä pystyy myös antamaan. Itsestäänselvyydet eivät ole aina asianomaiselle sitä. Ihminen tarvitsee toista sanomaan: ”Olet taitava”, ”Osaat hyvin”, ”jaksat kyllä”, ”pystyt oppimaan”, ”ei haittaa”, ”ei mitään hätää”. Kun osaa ottaa hyvää palautetta vastaan, voi joskus ottaa aiheellista kritiikkiäkin. Lapsen täytyy voida peilata itseään ja tekemisiään muiden ihmisten kautta. Palautetta tulee tulla usein ja rehellisesti.

Niin, ja sille koiralle annetaan palkkio sillä hetkellä, kun se tekee oikein. Tästähän voisi ottaa jotain ihmistenkin maailmaan?

Kirjoittaja:

Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio