Olen ollut lukion erityisopettajana nyt kuusi ja puoli vuotta. Tuntuu kuin olisin vasta aloittanut ja ollut ikuisuuden. Kuusi vuotta sitten meitä oli kaksi opettajaa viidessä lukiossa, ja kiirettä piti lukitestejä ja erityisjärjestelyhakemuksia paukutellessa. Nimet menivät sekaisin, jokunen naama jäi joskus mieleen. Peruskuvio oli, että opiskelija tavataan ryhmässä lukiseulassa, yksityisesti lukitestissä lukion alussa ja kolmannen kerran lopun häämöttäessä erityisjärjestelyhakemuksen tekemisen vaiheessa.
Pyristelin tuolloin sen kanssa, että minua olisi kiinnostanut kaikki muu enemmän kuin lukitestien tekeminen. Olisi ollut mielenkiintoista ja ehkä jopa tarpeellista päästä auttamaan opiskelijoita opiskelemisessa. Siihen ei vain ollut paljoakaan aikaa. Silti aina joku rupesi käymään useammin, ja joskus kai onnistuin vähän auttamaankin jotakuta, mutta kuka sen avun sai, oli täysin sattumanvaraista tai ainakin riippui siitä, kuka oli aktiivisin pyytäjä, vähän niin kuin käenpoikanen riittävästi suu ammollaan.
Joskus oli vähän löysääkin, mutta avun tarjoaminen olisi ollut vaarallista, se olisi voinut avata tulvaportit, en olisi ikinä pystynyt vastaamaan tarpeeseen. Täytyi iloita aktiivisimmista käenpoikasista ja toivoa parasta. Tai olla ajattelematta.
Nyt meitä lukion erkkoja on kahdeksan ja lukioita on edelleen viisi. Voidaan jo vähän suunnitella eikä vain reagoida, tarjota apua, mennä luokkiin, tavata opiskelijoita yli kolme kertaa. Olen vain yhdessä koulussa ja minulla on kollega, se on luksusta.
Työtä on enemmän kuin koskaan. On opiskelijoita ja opettamista, mutta myös hankkeita ja työryhmiä, vierailuja ja vierailijoita, työmatkoja, tapahtumia, koulutuksia ja tapaamisia: opiskelijoiden tapaamisia, perheiden tapaamisia, moniammatillisia tapaamisia tai neuvotteluja ja lisää moniammatillista yhteistyötä etänä ja lähinä, raportointia ja lausumista. Tätähän minä tilasin ja sain. Tulvaportit ja Pandoran lipas avattiin, eivätkä ne sulkeudu, hyvä niin. Kai?
Oppivelvollisuus toi lukioon myös sellaisia nuoria, jotka eivät tiedä mitä haluavat, mutta eivät ainakaan amikseen. “Täällä lukiossa on ihan kivaa ja mä viihdyn, mut mä en niinku tykkää… opiskella.” “Musta lukeminen ei oo kivaa, en oo ikinä lukenu” … Syksyisin näitä keskusteluja käydään. Talven mittaan nuori joko ryhtyy hommiin tai lähtee muualle. Tai ei tee kumpaakaan. Heidän ympärilleen me sitten kutsumme erilaisia ryhmiä kokoon miettimään, mille nyt ruvettais.
Siinä on meidän kipupisteemme. Mille ruvettais? Mitä vielä ehdottaisimme? Työkalupakkimme ei ole todellakaan loputon, mutta on siellä yhtä ja toista: tulisitko erityisopea tapaamaan ja miettimään toimivia opiskelutekniikoita? Varataanko aika psykologille/kuraattorille? Lähdetäänkö selvittämään keskittymisvaikeuden syitä (tie on hidas ja pitkä)? Kokeet voisi tehdä erityisopen luona, paperilla, paloissa, avustettuna. Tulisitko/menisitkö tukikurssille? Herättäisikö äiti sinut aamulla kouluun? Lähtisitkö? Saat tulla erityisopen luo huilaamaan kesken päivää, jos ahdistaa. Kerrotaan kaikille sinua opettaville, että sinua ei saa pakottaa ryhmätöihin/ esiintymään/ puhumaan/istumaan keskellä, edessä, takana.. / saat poistua kesken tunnin/ saat tulla luokkaan kesken tunnin eikä ope kommentoi / saat omat tehtävät / että ope lähettää sun hommat erityisopelle, jonka kanssa teet ne / ope varmistaa, että pysyt kärryillä, jos ehtii ja muistaa, tai jotain, mikä ikinä onkaan tarpeen.
Me pyydämme opettajilta ohjeita ja materiaaleja, tehtäviä ja kokeita ja he toimittavat. Moni juttu saadaan maaliin, asiat hoituvat ja jotain opitaankin. Mutta moni juttu jää myös tekemättä. Opiskelija ei koskaan enää tulekaan, hän käy ruokalassa, muttei tapaamisissa. Elää ja hengittää, osallistuu osaan opetuksesta.
Missä kulkee raja auttamisen ja tekohengittämisen välillä? Kun meitä erkkoja oli kaksi, se kulki kohdassa “koita selvitä, juttelen opettajasi kanssa, jos ehdin ja muistan”. Kun meitä on kahdeksan, raja on häilyvämpi. Oma rajani on ainakin siinä, että en pysäytä opiskelijaa ruokalassa, enkä hae häntä luokasta. Lähetän tekstarin “Meillä on nyt tapaaminen, oletkohan tulossa?” Yritän löytää rajoja kysymällä itseltäni, auttaisiko tämä teko häntä pääsemään elämässään ja opinnoissaan parempaan paikkaan, vai estäisikö tukeni häntä ymmärtämästä, että nämä ja monet muutkin asiat vain pitää tehdä. Minun työni on kai olla siinä ja tönäistä oikeaan suuntaan, kun homma jumittaa, antaa oikea vinkki oikeassa kohdassa. Puskea muttei liikaa. Ymmärtää vaikeutta muttei tappaa yrittämistä. Tuottaa onnistumisia ja epäonnistumisia juuri oikeassa suhteessa, että nuori saa kannustusta ja sisua.
Mursin varpaani väsyneessä marraskuussa ja könkkäsin kotona tuen kanssa. Fysioterapeutti (tuleva sellainen) lapseni katsoi vierestä ähinää ja totesi “Mä olisin muuten auttanut, mutta kun meille on opetettu, että vasta sitten mennään apuun, kun potilas ei enää itse selviä. Muuten sen toimintakyky ei parane.”
Niinhän se menee. Ei kai tää nyt niin kamalan vaikeaa voi olla.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio
