Ähellämme englannin verbejä ja pohdimme säännöllisyyttä, epäsäännöllisyyttä, aikamuotoja, sitä, mikä on apuverbi, mitä eroa on olemisella ja omistamisella.
Kohtuullisen tovin jälkeen tiedustelen lukiolaiselta, mitä on tapahtunut, että oikein mikään näistä asioista ei ole jäänyt mieleen lukuun ottamatta erillisiä lauseenpätkiä, joissa näitä verbejä on. Opiskelija kertoo, että hänestä tuntuu, etteivät opettajat ole enää aikoihin viitsineet pysähtyä opettamaan asiaa, joka on opetettu jo kauan sitten. Hän kopioi vieressä istuvilta vastauksia tunnilla eikä ymmärrä kirjoittamastaan mitään. Näin on jatkunut jo vuosia, sillä englantia on lukioon tultaessa opiskeltu vähintään seitsemän vuotta.
Oppimista voi tapahtua ainoastaan alueella, joka on riittävän lähellä oppijan hallitsemaa tasoa, niin sanotulla lähikehityksen alueella. Jos oppimista vertaisi portaisiin, lähikehityksen alue on seuraava porras. Näppituntumani on, että iso osa oppimisvaikeuksista voitaisiin selättää, jos voitaisiin aina työskennellä oppijan lähikehityksen alueella. Luokassa se on aika mahdotonta, koska jokainen seisoo eri portaalla. Mutta aika lähelle sitä pääsee, jos oppilaalla on valta edetä myös omaan tahtiin ja kysyä.
Kun oppilas syystä tai toisesta jää luokan tahdista jälkeen, hän todellakin putoaa kärryiltä. Kärry menee menojaan, ellei jotain tehdä aukon paikkaamiseksi. Olisi myös hyvä päästä paikkaamaan vähän äkkiä, koska kun ihminen on pitkään tilanteessa, joka kertoo hänelle, että hän ei osaa, on motivaatio kovilla kovemmallakin tyypillä. Alkaa harmittaa ja hävettää. Luonnollinen seuraus on fyysinen tai henkinen pakeneminen jonnekin, missä ei harmita eikä hävetä. Paeta voi kännykkään, koneelle, höpöttelemään, meikkaamaan, sänkyyn, kadulle.
Vaatii rohkeutta peruuttaa opittavassa asiassa taaksepäin, joskus ihan alkuun asti. Edistymistä ei ole se, että mennään vain eteenpäin. Oikea osaaminen on perusasioiden jatkuvaa kertaamista, tarkistamista ja vahtimista.
Kysyminen on tärkeää. Oppimiselle se on todella tärkeää. Kaikki opettajat ja luennoitsijat tietävät kuitenkin, että paras tapa hiljentää (suomalainen) yleisö on sanoa: “Onko mitään kysyttävää?” On jotenkin hassua, että koulussa opettaja on yleensä se, joka kysyy, ja oppilas se, joka vastaa, vaikka opettaja yleensä tietää aiheesta enemmän kuin oppilas.
Jos oppilas osaa kysyä, hän on jo muodostanut käsityksen opittavasta asiasta ja osaa pyytää tarkennusta siihen, mitä ei vielä osaa riittävän hyvin. Kysyminen pakottaa ajattelemaan ja olemaan aktiivinen.
Kysymyksiä on monenlaisia. Oppimiseen johtava kysymys olisi avoin kysymys, sellainen johon ei voi vastata vain yhdellä sanalla eikä siinä olisi ennakko-oletuksia. Se onkin jo taito.
“Onko mitään kysyttävää?” On suljettu ja minusta myös kysymys, jossa oletus on, että kukaan ei kysy mitään. Se on lähestulkoon sama kuin “Ei kai sinulla vain ole mitään kysyttävää, eihän?”
Oppijan pitäisi tuntea olonsa niin turvalliseksi, että hän uskaltaa kysyä sitä, mitä ei ymmärrä. Kysymys kertoo, missä hänen lähioppimisensa taso on. Jos opiskelija ei hahmota kielen aikamuotoja tai termejä, on aika turhaa ruveta selittämään, miten ensimmäinen konditionaali rakentuu would apuverbistä ja pääverbin infinitiivistä päälauseessa ja sivulauseessa if-konjunktiosta sekä imperfektistä.
En tiedä, miten opiskelijani be- ja have-verbien kertaus meni. Ainakin meiltä molemmilta vaaditaan jäätävä määrä sinnikkyyttä, jos aiomme kahlata saada kiinni niitä karanneita kärryjä. Se ei ole helppoa, mutta on se tehtävissä. It’s not easy, but it’s doable.
Epäsäännöllinen be lyhenee yksikön kolmannessa persoonassa muotoon ‘s. Verbistä do voidaan johtaa adjektiivi lisäämällä siihen pääte -able. :D
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
