Opetatko? Ai et, no mitä sitten?
Istun ja juttelen. Testailen. Näpyttelen konetta. Puhun puhelimessa. Odotan opiskelijaa tulemaan sovittuun tapaamiseen. Teen lausuntoja. Teen vähän lisää lausuntoja. Teen erityisjärjestelyhakemuksia. Ja vielä vähän lisää.
Erinäisiä kertoja olen kertonut, mitä erityisopettaja lukiossa tekee. Ihan omasta päästäni keksin suurimman osan. Hakiessani työtä minulle kerrottiin, että ihan pakko on tehdä erityisjärjestelyhakemukset ylioppilastutkintolautakuntaan ajallaan. Että ne voi tehdä, täytyy olla lukitesti tehtynä. Lukiseulan avulla löytyvät ne, joiden on syytä tehdä lukitesti. Siinä se sitten oli: lukiseulat, lukitestit ja lukilausunnot. Toki opiskelijoita on tuhottomasti.
Jos erehtyy somekeskusteluihin, käy nopeasti ilmi, että lukion erityisopettajien työnkuvia on suurin piirtein yhtä monta kuin opettajiakin. Osa opettaa erinäisiä oppiaineita tai on toisena opettajana luokissa. Matematiikan ja hahmottamisen vaikeuksia kartoitetaan sekä kuntoutetaan.
Toimenkuva määräytyy mitä ilmeisimmin resurssien, eli sen kuinka paljon aikaa ja voimia on, ja opettajan oman osaamisen mukaan. Epäselvä toimenkuva tekee minulle itselleni tämän työn hyvin mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi, mutta opiskelijoiden näkökulmasta tilanne voi vaikuttaa sekavalta ja epäreilulta. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan tasalaatuisuudesta ei voi edes puhua. Onneksi erityisopettajat yleensä ovat hyviä ja kivoja.
Mutta heitä, meitä, ei ole tarpeeksi, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Ainakaan peruskouluissa. Ainakaan haastavilla luokilla, haastavilla alueilla. Ainakaan siellä, missä heitä eniten tarvittaisiin.
Hetkittäin tunnen itseni rintamakarkuriksi täällä lukiossa tavatessani opiskelijoita, jotka tullessaan sanovat hei ja mennessään kiitos. Koulutukseni on sama kuin sen erityisopen, joka saa iskuja hätääntyneeltä oppilaalta ja huoranimittelyt toiselta rajattomalta lapselta. Saan työssäni jutella mielenkiintoisia ja miettiä yhdessä nuoren kanssa vaihtoehtoisia kasvutarinoita ja opiskelusuunnitelmia.
“Mutta sinähän teet tärkeää työtä!”, kuulen. Niin teenkin, mutta jotenkin minulla on huono omatunto siitä, etten saa turpiini töissä ja silti saan palkkaa. Välillä mietin, ilmeneekö sairaanhoitajilla samaa. “Oih, sainkin olla joulun perheen kanssa ja nukkua yöni, koska olenkin toimistohommissa enkä vuodeosastolla ainoana hoitajana.” Olen vuosien aikana oppinut hahmottamaan työni fyysiseksi, päivittäiseksi pelkokerroin-kilvaksi, selviytymistaisteluksi, etten osaa arvostaa itseäni, kun työpäiväksi riittää tietty määrä dokumentteja ja kahdenkeskisiä vapaaehtoisia tapaamisia.
Pulmani kertoo varmasti jotain minusta, mutta kyllä se kertoo myös opettajien työnkuvasta yhtä ja toista. Nuorten henkinen hyvinvointi ei ole hyvä, se on monella tosi huono. Ja niin on opettajienkin. Heitä putoilee burnoutiin kuin kärpäsiä. He sinnittelivät pandemian ja ilmiökeskeisyyden, uuden Lopsin läpi Naton porteille. Me sinnittelimme. Teinhän minäkin töitä, vaikka se onkin kivaa.
Haaveilen tylsästä. Haaveilen rutiineista, vanhojen tanssit helmikuussa, suvivirsi kesäkuussa, nasut elokuussa. Haaveilen ennustettavuudesta, turvallisuudesta. Olisi hienoa, jos isoin kriisi opehuoneessa olisi kahvimaidon loppuminen ja luokkahuoneessa läppärin piuhan katoaminen.Ja tietysti, haaveilen varsinkin alkuopetuksen opejen järjellisestä palkkatasosta, työmäärän siedettävyydestä, hankehumpan hiipumisesta, onnellisemmista opiskelijoista, riittävistä resursseista, pätevistä pomoista, omasta osaamisesta ja kovista kollegoista. Monta jo onkin, saisivat kukoistaa.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
