Voi kun mikään ei muuttuisi! Viime aikojen uutisetkin kertovat vain miten mennään kurjasta kauheuteen. Muutos ei ole ollut hyvää. Jos olisin voinut pysäyttää ajan, olisin edelleen 23-vuotias opiskelija. Yliopistolla minua odottaa ihmeellinen elämä: lukemattomia oivalluksia ja kohtaamisia. Oppimisen ja kehittymisen rajat ovat vielä kaukana, kaikki on mahdollista. Rahaa ei ole, eikä sillä ole mitään väliä, koska meillä on vielä hieman viiniä. Mistään ei tarvitse luopua ja kaiken voi saada.
Sittemmin on Siperia opettanut, välillä ihan rautalangalla ja tukiopetuksessa. Meillä ei ole vaihtoehtoja luopumiselle. Jokainen joutuu luopumaan jostain jossain vaiheessa ja lopulta kaikesta. Olen pitkälti jo joutunut luopumaan nuoruudesta, siitä vähäisestä kauneudesta, joka nuoruuteen liitetään, tulevaisuudesta, ihon kimmoisuudesta, jänteiden joustavuudesta. Peilistä tuijottaa joku vieras ruttunaama. Silmälasit nenällä yritän aamutuimaan löytää villasukat lattialta (miksi ne aina ovat lattialla?), joihin kurkotan varovaisesti jäykän selän sanelemin rajoituksin. Unohdan nimiä ja väsyn kauppakeskuksissa. Kesät ovat nykyään todella lyhyitä. Lapsenlapset kasvavat 18 kertaa nopeammin kuin omat lapset. Ystäviä ja tuttuja, omaisia kuolee, lemmikit pitää viedä piikille.
En jaksa enää juhlia. Menen autolla kutsuille, etten joutuisi aamuyön junaan ja kärsimään seuraavan päivän huokailuista. Alan hyväksyä, etten koskaan kiipeä korkealle vuorelle, hyppää benji-hyppyä, biletä villinä aamuun asti aavikkofestareilla. Villien suhteiden aika on ollut ohi jo kauan.
Kun ei enää ole kuolematon, alkaa ottaa kaiteesta kiinni kurvissa, hommaa liukuesteet ja heijastimen.
Iän myötä mahdollisuuksien määrä vähenee dramaattisesti. Tylyintä on, että yhtenä hetkenä sitä vain tajuaa taas jonkin oven menneen kiinni lopullisesti.
Kesämökin hyvästely saaressa syksyllä on haikeaa, lapsen päästäminen ulkomaille asumaan vaikeaa, liikutun vanhoista valokuvista ja tutuista esineistä. Niistä näen pois menneet ihmiset, eläimet ja tilanteet. On niin paljon takana.
Haikeus voi tehdä toimintakyvyttömäksi ja katkeraksi. Surtuani mennyttä tulevaisuutta katson taas tätä tässä ja nyt. Sillä vain se meillä kaikilla on. En olisikaan halunnut hypätä benji-hyppyä tai kiivetä minnekään yli kolmen kilometrin. Sen sijaan menen teatteriin (mummut ovatkin yliedustettuina kulttuurikatsomoissa), lueskelen kotini hiljaisuudessa ennen töihin lähtöä lehteä kaikessa rauhassa, viikonloppuisin nautin mahdollisuudesta olla tekemättä mitään. Yhtälailla nautin, kun saankin kutsun koira- tai lapsenvahdiksi.
Jos väsynkin nopeammin, olen taitavampi peittämään sen. Selviän töistäni helposti sikäli, etten murehdi liikoja, tiedän mikä on tärkeää ja välttämätöntä ja mistä voi vähän höllentää. Nuoret lukiossa ovat matkalla nuoren aikuisuuden ylivoipaisuuteen, näen innon mutta myös ahdistuksen. Toivoisin, että hekin saisivat nauttia hetken siitä ajattomasta onnesta, uusista ihmisistä, oppimisesta, itsenäistymisestä ja oivaltamisesta.
Ja nytkin, tälleen vanhana, voi oivaltaa. Tai nyt vasta voikin oivaltaa yhtä ja toista maailman menosta ja omasta olemisesta. Ja yksi jälkeläisten jälkeläisistäkin on nimeltään Oiva. Aika onnellista.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio
