Kun open kesäloma alkaa loppua, joitakin ahdistaa. Open kesäloma alkaa joskus loppua jo heti juhannuksen jälkeen, juhannukseen asti onkin toivuttu edellisestä vuodesta. Onneksi en itse kuulu tuohon porukkaan, minua ahdistaa vasta viimeisellä lomaviikolla. Joinakin vuosina olen suurin piirtein roikkunut oven karmeissa kiljuen, etten enää ikinä mene sinne. Välillä olen jopa odottanut syksyn alkua. Ja aina olen kuvitellut olevani yksilöllinen ja ainoa laatuani. Vaikka enhän minä tietenkään ole. Muitakin ahdistaa muutos, vapauden loppuminen, valon väheneminen, kiire, velvollisuudet.
Kesäloma on opettajalla pitkä, mutta meidän täytyykin saada palautua sosiaalisesta ylikuormituksesta. Joskus on vaan niin kiva saada olla joukossa, jossa on alle kuusi sataa ihmistä. Olla vaikka ihan yksin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan viettää aikaa itseni ja ehkä hyvän kirjan kanssa. Rakastan perhettäni, ystäviäni, työkavereitakin, opiskelijoitani ja ihmisiä ylipäätään, mutta on se vaan hienoa, kun he ovat toisaalla joskus. Saan olla itseni seurassa, hyvässä seurassa.
Yksin olemisessa on vaaransa, varsinkin jos on hiljaista. Herää ajatus: entä, jos asiat olisivatkin toisin. Entä, jos olisin valinnut toisin? Millaista elämäni olisi? Asuisinko muualla, olisiko minulla perhettä, rahaa, ystäviä, uraa? Mikä minä olisin? Mitä tekisin oikeasti, jos en tuhlaisi aikaani sähköiseen viihteeseen.
Elokuussa alkoi taas ahdistaa. Suuren kutsumuksen löytyminen jäi taas ohikiitäväksi ajatuksen poikaseksi. Pari (sataa) kirjaa jäi taas lukematta, nurkat siivoamatta, puutarha rehottaa, kuntokuurista ei ole tietoakaan. Kaiken tämän olisin muka hoitanut kuntoon, jos ei olisi pitänyt palata töihin.
Vääjäämättä tuli taas elokuun alku. Nyt olen sujahtanut tuhannen ihmisen yhteisöön takaisin, eikä edes hirveästi sattunut. Töiden alku on vähän niin kuin kylmään veteen meneminen auringossa löhöämisen jälkeen. Hetken on kamalaa, kunnes koko vartalo on vedessä ja pari uintiliikettä otettu, sitten voikin todeta: “Eihän tää oo ollenkaan kylmää!”
Työssä pärjääminen, yhteisöön kuuluminen ovat ihmisen perustarpeita, siksi ei olekaan mikään ihme, että osaaminen tuottaa tyydytystä. Kun olen selvinnyt kiireisen päivän loppuun, tavattuani ihmisiä ryhmissä, kahden ja kolmen kesken, opettajana, kollegana, ystävänä, lähetettyäni läjän viestejä, vastattuani toiseen läjään - olen väsynyt ja vähän onnellinen. Minulla on merkitystä.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
