“Eikö teillä kukaan seuraa, miten opiskelijoilla menee?” kysyy äiti, jonka lapsi ei enää saa kymppejä, kuten peruskoulussa, vaan vitosia.
No eihän meillä oikeastaan seurata sitä, reagoin mielessäni, tai siis seurataan tietenkin, oivallan heti perään. “Kuka niitä seuraa?” kysyy äiti. Opo, ryhmänohjaaja, aineenopettaja, valistan äitiä ja mietin samalla, että onkohan tässä niin monta seuraajaa, ettei kukaan oikeasti tee mitään, tai välillä kaikki tekevät päällekkäin jotain. Äidin hätä on aito, eivät vanhemmat muuten meille soita. Minulla pitäisi olla selkeä vastaus.
Mutta kun lukiolaisen seuraaminen on erilaista kuin alakoululaisen, selitän ja mietin, puhunko täyttä potaskaa. En raaski sanoa, että vitonen on hyväksytty arvosana, ei siihen puututa. Jos kursseja ei kerry, niin sitten puututaan. Tajuan, etten pysty kertomaan, minkälaisella viiveellä tilanteeseen puututaan. En voi vastata kollegoiden puolesta, ei näihin ole absoluuttisia vastauksia. Äiti tarvitsisi selkeitä vastauksia, eikä niitä ole.Lukiossa oletetaan lukiolaisen olevan itsenäisempi ja aktiivisempi kuin peruskoulussa. Suurin osa lukiolaisista hoitaakin asiansa oikein särmästi. Mutta ei äitiä kiinnosta suurin osa, äitiä kiinnostaa oma lapsi, joka tarvitsisi apua, mutta joka ei anna äidin puuttua opiskeluihinsa.
Lapsi siis itsenäistyy ja alkaa tehdä omia virheitä. Sitä on kamala seurata vierestä. Jokaisen vanhemman on siihen alistuttava.
Missä on raja, jolloin virheiden tekemiseen pitää puuttua? En minä sitäkään tiedä. Alaikäisen touhuihin voi periaatteessa puuttua, ja vanhemmat määrätä, mutta seuraako voimallisesta puuttumisesta jotain hyvää, onkin jo aivan toinen kysymys. Täysi-ikäisellä taas on oikeus sotkea oma elämänsä ihan itse.
Mikä sitten on virhe? Onko vitosen saaminen kurssista entiselle kympin oppilaalle virhe? Yllättäen tähänkään minulla ei ole vastausta.
Hyvänen aika, olen tehnyt tätä työtä kauemmin kuin suurin osa kollegoistani on ollut edes olemassa, eikä minulla ole vastauksia enää oikein mihinkään.
Riittämättömyyden tunne vyöryy ylitseni.
Pitäisi. Jutella, auttaa ajanhallinnassa ja opiskelutekniikoissa. Kuunnella. Kysellä. Satojen ihmisten kanssa. Kaikessa rauhassa, että syntyy luottamus, ja niitä hankalampiakin asioita voidaan ottaa käsittelyyn.
Pitäisi houkutella opiskelijoita tukiopetukseen. Konsultoida aineenopettajia. Laitella Mitä kuuluu-viestejä kadonneille lampaille. Tilastoida tuen tarpeita. Suunnitella uusia tukimuotoja, toimivampia. Seurata alan ja tutkimuksen kehitystä. Kouluttautua.Tunnen itseni yhtä hyvin varustetuksi kuin Puolan armeija Natsisaksaa vastassa vuonna 1939. Hevoset vastaan tankit. Pulmia vyöryy yli oikealta ja vasemmalta. Ja minä tapaan niitä, jotka tulevat luokseni joko omasta pyynnöstään tai kutsuttuna. Heidän kanssaan ehdin pienen hetken jutella. Toivon, että heitä nämä hetket hieman vievät eteen päin. Sitten on se joukko, joka ei luokseni päädy syystä tai toisesta, mutta avun tarvetta kuitenkin olisi.
Heitä en voi auttaa. Toivon, että joku muu voi. Tai sitten se menee ohi. Joskus käy niinkin, että henkilö itse löytää hyvän tien. Milloin pitää antaa toisen oivaltaa itse, milloin taas pitää puuttua? Täällä lukiossa sitä ei edes ehdi miettiä. Kuluneen syksyn toimintani on pääasiassa ollut palokunta-tyyppistä, reaktiivista toimintaa. Aikoja varataan, yritän selviytyä päivän buukkauksista.
Periaatteessa työni jokin osa voisi varmaankin olla myös proaktiivista. Suunnitelmallista, kehittävää. Aina joskus sellaisiakin päiviä on. Ne tuntuvat lomalta, silloin on aina vähän huono omatunto, koska en miellä olevani kunnon töissä.
“Etkö voi kysyä häneltä?” pyytää äiti. Voin. Tietenkin voin. Ja kysyn. Mutta hän ei vastaa.
Kirjoittaja
Nina Tervala
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
