Koulussa hortoilee tyyppejä, jotka harjoittelevat kävelemistä massojen keskellä. Miten hymyillä vastaantulevalle maskin takaa? Siristänkö silmiä? Nyökkäänkö? Heilautanko kättä? Teen kaikkea ja meinaan pudottaa läppärin. Ei tämä toimi. Valitsen siristyksen ja nyökkäyksen. Maskissa on puolensakin: suurin osa ryppynaamasta on piilossa, eikä tyhmä ilmeily näy.
Toisaalta somessa pitää näyttää naamaansa, että osaavat opiskelijat tulla. Mutta kun niitä on jo pitkälti yli tuhat muutenkin, toivottavasti eivät kaikki halua tulla käymään. No, ei tällä naamalla saa houkuteltua kuin korkeintaan puolet, lohduttaudun nähtyäni kuvan itsestäni. Ja laitan maskin.
Syödessä ei voi pitää maskia. Pitäisikö se palauttaa naamalle heti ruokailun jälkeen vai vasta pöydästä noustessa? Ja missä se kokous on? Sinnehän pitää ihan oikeasti mennä. Entä se luokka, sivu- vai päärakennuksessa? Koska ne syö? Erityisopettaja loikkii lukiseulojensa kanssa etsimässä ryhmää sieltä sun täältä.
Toimintasuunnitelmakin pitää tehdä. Yhden tiimin ja toisen ryhmän, minun, meidän ja vähän teidänkin. Se pitää jakaa sinne, sitten tänne ja tuonne linkki. Lukeeko näitä kukaan, kun ei niitä itsekään löydä kerran sieltä poistuttuaan?
Jalkaudun luokkiin oppiakseni itse ja auttaakseni ehkä jotakuta. Matematiikkaa. Olen vahingossa keksinyt oivan konseptin. Matikan tunnilla parkkeeraan itseni luokan takaosaan ja opiskelen niin kuin muutkin. Istun ja kuuntelen. Maskin takaa katselen rillit huurussa teinien touhuja. Kauhean moni lukion ykkönen ei vielä kehtaa upota Netflixin maailmaan matikan tunnilla, mutta kyllä ne vielä oppivat.
Kun laskujen laskeminen alkaa, pääsenkin heti lähipiirissä hommiin. Luokan takaosaan menevät usein ne, jotka eivät oikein jaksa kuunnella eivätkä tehdä. Siinä sitten sovitaan tapaamisaikoja ja mietitään lukiseulan tuloksia laskujen lomassa. Opetkin on kilttejä, kun paikalla on stalkkeri. Vaikka ovathan opet muutenkin kilttejä tai ainakin yhtä reiluja kaikille, ovathan?
Läksykahvilassa saa kahvia, riisikakkua ja open apua. Syksyn ensimmäinen läksykahvilakerta oli kaikkien aikojen menestys. Opiskelijat kävivät kahvin ja riisikakkujen kimppuun kuin hyeenat. Eikä se jäänyt siihen. Läppäreillä oli tehtävät auki ja opet saivat neuvoa hiki päässä. Voi kun tämä jatkuisi, opiskelijat tulisivat oikeasti hakemaan apua läksyihin. Oppiminen ja oivaltaminen tekee onnelliseksi, ja opettamisesta väsynyt ope on onnellinen ope. Ei ole mitään niin hienoa kuin nuori odottamassa vuoroaan, vähän jalkaa vaihtaen, että saa vuorollaan sanoa “Mä en tajuu. Miten tää tehdään?
”Meidän pitää saada olla olemassa yhdessä, tulla samaan paikkaan ja voida keskittyä siihen tärkeimpään. Oppimiseen. Vaikka sitten näissä järkyttävissä maskeissa.
Kirjoittaja:
Nina Tervala (ent. Vuorio)
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Martinlaakson lukio
