Nina Vuorio: Uudistuksen uudistus

Minä en osaa ulkoa mitään lauluja. En osaa paritansseja, ruoanlaittoa enkä tehdä käsitöitä. 60-luvun lapsena osaan kylläkin joukko-oppia. Sosialistinen maailma oli silloin uudistanut matematiikan opetuksen. Jouko-oppi oli hauskaa, sitten se katosi. Jokin uudistus johti siihen, että minun ikäluokilleni ei opetettu paritansseja, koska ei ollut vanhojen tansseja, koska ne olivat kai jotenkin vanhanaikaiset. Lauluja ei laulettu, koska ne olivat taantumuksellisia tai jotain, en tiedä. Köksän tunneilla itketettiin opettajaa, samoin uskonnontunneilla. Myös toisia lapsia kiusattiin.

Aloitellessani opettajuutta, kouluihin tuotiin konstruktiiviset menetelmät. Konstruktivismi oli sitä, että oppilaiden piti itse pienissä ryhmissä ohjautua opittavan aineksen ja kysymysten äärelle. Opettaja ei saanut häiritä tätä herkkää prosessia. Muutosluottavaiset kansankynttilät lähtivät sankoin joukoin kahville huomatakseen puolen vuoden päästä, että tenavat olivat oppineet rikkomaan opiskeluvälineitä ja kiusaamaan toisiaan entistä paremmin.

Otettiin askel taakse, kateederin taakse ja alettiin opettaa.

Keksittiin erityisoppilaat, laitettiin ne jokainen omaan luokkaansa. Oli tarkkailuluokka häiriköille, ja hitaille oppijoille toisenlainen erityisluokka. Sitten nimet pehmennettiin ja peitettiin, vaikka tarkoitus säilyi: syntyivät ESY, EMU, EHA, EDY ja vielä muita. Erityisoppilaita alkoi olla ihan liikaa. Heidät pitikin palauttaa (halvempaan systeemiin) takaisin isoihin ryhmiin. Tadaa: inkluusio.

Kateederi on samaan aikaan taas jäänyt historiaan. Tietotekniikan avulla jokainen oppilas voi edetä omaan tahtiinsa siellä, missä on hyvä olla. Uusissa kouluissa ei ole enää seiniä.

Nyt taas alkaa näkyä ja kuulua kommentteja vapaiden oppimisympäristöjen haasteista. Oppimista ei tapahdukaan toivotulla tavalla, kiusaaminen on lisääntynyt, erityisoppilaat jäävät vaille tukea.

En minä muutosta vastusta. Jos mikään ei muuttuisi, istuisivat lapset edelleen puisilla kirkonpenkeillä ja saisivat tukkapöllyä väärästä vastauksesta.

Joku ranskalainen tutkimusmatkailija oli 1700- luvulla todennut metsissä asuvista suomalaisista, että he ovat “liikuttavan innostuneita uusista keksinnöistä.” Opetuksessa ei ehkä kannattaisi liian vauhdilla ottaa kaikkea uutta ja hylätä kaikkea vanhaa. Osa vanhasta on hyvää, osa uudestakin voi olla hyvää.

Yksi näyttää kaikissa systeemeissä uudistuksista huolimatta kuitenkin pitävän pintansa. Kiusaaminen ei katoa. Paitsi kerran.

Kerran olen saanut tehdä töitä luokanopettajan kanssa, jonka hyppysissä kasvaa porukka, joka ei kiusaa. Hän, kaimani muuten, työskentelee tavallisen koulun tavallisessa luokassa tavallisella alueella. Luokassa on kaikenlaisia, niin kuin yleensäkin. On keskiluokkaisia puhtaaksi pestyjä lapsia, jotka ovat saaneet iltasadut ja aamiaisen. On maahanmuuttajia, ihan tuoreita ja jo suomea puhuvia, erityisen tuen lapsia ja muuten vaan erityisiä. Nopeasti ja hitaasti oppivia. Niitä, joilla on aina nälkä ja varsinkin maanantaina. Ekan luokan joku heistä vietti pulpetin alla. Yksi juoksi aina karkuun. Kolmas huusi. Neljäs oli lintu aina tehtyään tehtävät.

Toisella luokalla moni ei vielä osannut lukea, jotkut ahmivat kirjoja läjäpäin.

Nykyään he ovat jo havainneet, että joku on tyttö ja joku on poika. Ja joku on aivan erityisen ihana silleen. Vieläkään he eivät kiusaa toisiaan.

Tämänkin luokan ope on välillä väsynyt ja vihainen. Mutta aina, aina hän näkee lapsissa ja myös aikuisissa hyvän ja sanoo sen. Hän toivottaa tervetulleeksi ja tervemenneeksi. Kuuntelee jokaisen kuulumiset. Kiittää julkisesti. Tekee hyvän näkyväksi. Kun ryhmästä yksi ei kulje tarpeeksi nopeasti, kaikki odottavat. Kisoissa pelit voitetaan, koska kaikki syöttävät kaikille.

Tämä ope kysyy, kun ei tiedä. Hän on valmis kokeilemaan uutta, mutta rutiinien, niiden tuttujen puitteissa. Hän luottaa ja arvostaa. Luokkaan toivotetaan uusi lapsi, toinen aikuinen tervetulleeksi. Kun joku kertoo, häntä kuunnellaan. Opetellaan kysymään lisäkysymyksiä ja odottamaan omaa vuoroa. Onnistumisia korostetaan, epäonnistumisista opitaan. Lapset oppivat näkemään ja sanomaan, mitä osaavat hyvin: ”Me autettiin toisiamme, siksi selvittiin päivästä ilman opea” (Kun sijainenkaan ei päässyt paikalle).

Johdonmukaisella väsymättömällä työllä on saatu se paras ja tärkein tulos. Lapset arvostavat itseään ja toisia. He osaavat katsoa silmiin, sanoa kiitos ja anteeksi. Taika on kohtaaminen, jokainen lapsi on opettajan silmissä kokonainen arvokas persoona, jonka kasvattaminen on herkkää ja vaativaa toisaalta, mutta myös yhtä juhlaa.

Kiitos Kaima, että olen saanut nähdä, että on mahdollista luoda ryhmä, jossa ketään ei kiusata.

Kirjoittaja

Nina Vuorio
Lukion erityisopettaja, Vaskivuoren lukio, Lumon lukio